Jeren syksy

Jeren harrastuskuulumisia sitten vielä lopuksi tähän syssyyn. Salokanteleen Taijan treeneissä ollaan edelleen käyty torstaisin ja Katjan vakiotreeniryhmissä sunnuntaisin. Meillä on ollut oikeastaan varsin hyvä loppuvuosi treeneissä, muutamia pieniä yksityiskohtia lukuunottamatta treenit ovat sujuneet loistavasti. Jeren osaaminen ja innostus sekä meidän yhteistyö! Mä niin tykkään tehdä tätä just tuon hassun pojan kanssa! Parasta on nähdä tunteenpalo Jeren itsensä silmissä, kun se saa päästää rataa into piukeena. Ja kun nään sen ilmeen, tiedän tasan tarkkaan, miksi me tehdään tätä yhdessä.

Varsinkin Taija, joka kisaa omien koiriensa kanssa 3-luokassa, ammentaa paljon treeniratoja virallisista kisoista - niinkin vaatimattomista kuin SM-kisoista tai MM-karsinnoista. No hiomista toki on, ja Taija niistä valistaa, mutta todella vaativiinkin ratoihin Jere taipuu. Alla Taijan eräs syksyn treenirata. Tää on yksi niistä parhaista, joista jäi pirun hyvä mieli ja jota Jere teki ihan älyttömän hyvin.

Meillä oli edellisvuoden tapaan suvantovaihe kepeissä alkukesästä, mutta jälleen se selätettiin. Jere menee keppejä nyt kuin huumassa. Ja todella vaikeitakin keppikulmia se hakee. Vähän toki alkaa ikä tulla vastaan: joihinkin äärimmäisen jyrkkiin kulmiin Jere ei enää ihan taivu kovassa vauhdissa. Vaikka se hakee aivan oikean keppivälin, se ei käänny seuraavaan väliin, vaan haukkaa kaksi keppiä yhden sijasta. Sitten kun uusitaan hitaammin, homma sujuu. Ehkä se kuitenkin annetaan anteeksi 10 vuotta täyttävälle.

Epiksissäkin ollaan pitkän taukoilun jälkeen oltu. Seuramestiksissä ei valitettavasti pystytty puolustamaan mestaruuttamme. Hyllytettiin huolella kaikki kolme rataa. Mutta viimeisimmät kisat meni jo hyvin: kaksi hyväksyttyä suoritusta kahdesta, sijoitukset taisivat olla jopa 4. ja 5.

Alla startti juuri viimeisimmästä. Harmittavasti Jere otti häiriötä aidan taakse tulleesta sakemannista, joka siis ei tod ole Jeren suosikkirotu... Muuten Jere eteni kivasti!

Kevätkuulumisia

Oho, onpas taas aikaa vierähtänyt viime postauksesta! Koirien kanssa on toki touhuttu, mutta hihnanpäällä on ollut paljon myös koiriin liittymätöntä ohjelmaa. Pistetäänpä blogi taas ajan tasalle.

Juuson kanssa ollaan taas muutamissa näyttelyissä pyörähdetty kevään aikana. Pääsiäisen tienoilla oltiin Laitilassa jokaisen koiran parhaan ystävän Pekka Teinin kehässä ja pari viikkoa sitten Koskella Matti Palojärven arvosteltavana. Jeren kanssa oltiin joskus Teinillä, joka käsittelee koiria kyllä niin nätisti ja meikäläisen näkemän mukaan lähes kaikki koirat tykästyvät häneen. Pakko oli siis Juusokin hälle viedä.

Yksilöarvostelussa Teini tuli katsomaan Juuson kasvoja mun viereen, ja kun Juuso herkeämättä tuijotti vain meikäläistä makupalojen toivossa, naurahti tuomari, että oletko vähän perso ja taputti Juusoa päähän. :D Teini kirjoitutti arvosteluun, että hyvin säilynyt ja hyvin pidetty veteraani. Nääkin on välillä kivoja saada itelleen palautetta, vaikka tärkeintä onkin, että arvostelun saa vain koirasta.

Palojärvelle tupattiin jo kolmannen kerran. Pari vuotta sitten samainen tuomari purskahti nauruun Juuson korvat nähdessään ja viime syksynä SA jäi kuulemma saamatta korvan mitalla. Koskella Palojärvi ei enää kommentoinut Juuson kuuloelimiä arvostelussa muttei myöskään suusanallisesti, joten ehkä me voidaan nyt jättää Matti rauhaan. :D Kuntakierroksella Juuso otti molemmista näyttelyistä sileät ERIt melko perinteisin arvosteluin.

Maaliskuussa käytiin Latviassa ja hakusessa oli se vika CACIB. Juuso oli kumpanakin päivänä PU3. Hyvät tulokset muttei riittävät - niin lähellä mutta niin kaukana. Lauantain tuomarin Eva Nielsenin ilme oli priceless kerrottuani Juuson iän. :D Sunnuntaina Juuso oli tuomari Bo Skalinin mielestä liian matala. Tääkin piti mennä kuulemaan ekaa kertaa ever noin kauas. X) Mukava reissu muuten, ihanaa ja leppoista laatuaikaa papparaisen kanssa, ja näyttelypaikalla tutustuttiin mukaviin uusiin ihmisiin.

Helatorstaina reissattiin Vantaan Hakunilaan palveluskoirien erikoisnäyttelyyn. Erkkareista se oli vielä meiltä korkkaamatta. Tuomari Saija Juutilainen tykästyi Juusoon ikihyviksi. Yksilöarvosteluun kun tultiin ja iän kuullessaan Juutilainen ihasteli, että onpas upeassa kunnossa säilynyt koira. =) Arvostelukin oli yhtä ylistyslaulua.

"13,5v aivan erinomainen veteraani. Jäntevä, hyvärunkoinen ja hyvin rakentunut. Hieno uroksen pää ja ilme. Hyvin hoidettu vahva purenta. Oikea karvanlaatu. Hieno häntä. Sujuvat tyypilliset liikkeet. Kaunis sivukuva. Oikea luonne ja liikemalli."

PU-kehässä kun koiria paikoilleen siirreltiin, luulin hetken, että voi hitsi taasko meidän kohtalo on se epävirallinen PU5-sijoitus. Niin on nimittäin käynyt useasti. No nyt meidät lopulta siirrettiin toisiksi valiouroksen jälkeen, joten Juuso erkkarissa VET ERI1 SA PU2 ROP-VET. Ihan huikeeta! SA on jo niin hieno juttu mutta että sijoittuminen... Ja sitten tuli pitkä päivä, kun oltiin oikeutettuja osallistumaan isoihin kehiin. Kaverin koira oli ROP-pentu samaisessa rodussa, joten oli mukava saada seuraa odotteluun.

Ja oli muuten todella ihana tuomari, erittäin hyväntuulinen ja hymyileväinen, selkeästi tuntui tykkäävän hommastaan ja jaksoi panostaa läpi päivän työhönsä: saman kohtelun ja ajan saivat niin kehän ekat kuin viimeisetkin rodut.

Veteraanien kokoomakehässä valitettavasti valitsin paikkamme väärin ja Juuso pääsi innostumaan edessämme olevasta snautseritytöstä. Tyyppi siis sekosi täysin. Snautserin omistajaakin hymyilytti Juuson piippaukset ja lähentely-yritykset. Ja isossa kehässä Juuso heitti ihan järjettömälle laukalle, kun piti saada uusi rakkaus kiinni. Ihan sama vaikka kuinka yritin jättää välimatkaa. Pojat ne on poikia...

Hieno mies Juuso ROP- VET

Jeren kanssa ollaan agsattu normisti Taija Salokanteleen treeneissä perjantaisin ja Katja Taskisen ryhmissä sunnuntaisin. Lisäksi ollaan nyt innostuttu Santtu Stenbergin koulutuksista, joita tyyppi on vetänyt satunnaisesti Salon Koirahallilla. Santtu on Taijan seurakaveri TSAUlla ja on Taijan tapaan Suomen agilityhuippuja. Käytiin Santun treeneissä jo viime vuoden puolella ja samoilla on jatkettu keväälläkin, eli aina kun koulutuksia on ollut, ollaan sinne itsemme ympätty. Santtu antaa aika tiukkaa palautetta, ja jotkut koulutettavat ovat sen kuulemma ottaneet itseensä. Mä koen sen niin, että joo tiukkaa palautetta mutta ihan totuudenmukaista ja mitä sitä suotta kiertelemään ja kaartelemaan. Toisaalta taas jos menee hyvin, niin siitäkin saa palautetta ja kiitosta. Santun treeneissä saa tosissaan juosta (kuin myös Taijan treeneissä) ja siitä tykkää kyllä Jere. :) Ja tekee se toki hyvää ohjaajallekin tuo urheileminen.

Itse sivistin itseäni aikaisemmin keväällä osallistumalla agilityn ratamestarikurssille. Koulutus tapahtui TSAUlla Liedossa ja sen veti agilitytuomari Petteri Kerminen. Kurssi sisälsi sekä teoriaa että käytäntöä eli radanrakennusta. Kurssi toi ihan uusia näkökulmia agilityharrastukseen ja paljon oli asiaa esimerkiksi turvallisuudesta. Kyllä kannatti mennä, oli varsin avartava kokemus!

Kiskon Agilityn seuramestari 2016!

Ei hitsi mikä päivä eilen Jeren kanssa seuramme mestaruuskisoissa! Olin tietenkin ilmonnut Jeren avoimeen eli vaativimpaan luokkaan, jossa on käytössä kaikki agilityn esteet. Mikään muu ei Jeren kanssa nykyään kannata, kyllä radassa täytyy olla haastetta ja variaatioita. Haaste ja variaatio toki toivat samalla tullessaan korkeammat hypyt (55cm) ja esteiden takakierrot muunmuassa.

Olin ilmonnut Jerelle kolme starttia. Kahdesta tuli hylsy, yhdestä hyväksytty tulos. Se nolla, jota toki haettiin, jäi vielä odottamaan itseään. Jokaisessa startissa mulle sattui pari aivan turhaa ja typerää mutta mulle niin kovin tyypillistä virhettä: jäin taas ihailemaan Jeren menoa, ja seuraavassa kääntessä olinkin sitten myöhässä, tai sitten en tehnyt ohjausta täysin loppuun asti. Toisaalta mun muita tyypillisiä helmasyntejä kuten panikoimista, semmosta huiskimista tai radan unohtelua ei nyt ollut.

Rata oli haastava (virallisen agilitytuomari Petteri Kermisen käsialaa), ja täynnä ansaesteitä ja houkuttavia vääriä putkenpäitä. Avoimen missään säkäluokassa ei kovin montaa hyväksyttyä tulosta tullut. Varsinkin putket koitui monen kohtaloksi. Jere ei haksahtanut ansaan kertaakaan, se oli nyt tosi hyvin kuulolla.

Seuramestiksien avointen rata

Kepit meni kertalaakista yhdessä startissa, kahdessa muussa uusintayrityksellä. Sekin oli tosi hyvin, kun ne meidän kevään epiksethän kaatui nimenomaan keppeihin, eikä Jere lopulta mennyt niitä silloin ollenkaan vaikka kuinka tahkottiin. Että eteenpäin siinäkin. =) Yliaikaahan siinä tuli, kun joutui palaamaan alkuun, sitten temppuiltiin istu-anna tassua -leikkiä, että epäonnistuminen saatiin unhotettua, mutta tässä tapauksessa se kannatti. Että oon ylpeä Jerestä ♡

Vieläkin epäuskoisena, että se hyväksytty tulos tuli...

Syksyn kuulumisia

Syksy on jo pitkällä ja harrastuskausi polkaistu käyntiin aikapäiviä sitten - ja mun tapahtumakalenterissa pyörii aina vaan Helsingin kesä- sekä Turun elonäyttelyt... No korjataanpa tää tilanne nyt viimeinkin.

Meikäläisen synttäripäivä heinäkuussa tosiaan vietettiin Helsingin kesänäyttelyssä Tuomarinkartanon vinttikoirakeskuksella. Tuomarina lappalaisilla toimi Kirsi Honkanen, joka oli tuttu jo viime vuoden Salon-näyttelystä. Sieltä mulle lopulta, kaikesta huolimatta (Juuso VSP-VET) jäi semmoinen mielikuva, että Juuso oli vähän platku kehässä ja meni sieltä mistä aita matalin tyyliin "ollaan ja tehdään kun on pakko". Se esiintyi joo, mutta teki vain tarvittavan. Reippaus ja iloisuus puuttuivat. Ei se Salo KR huono ollut, mutta kun ennen sitä oli ollut ihan huikeitakin hetkiä ja upeita esiintymisiä, ni semmoinen perus on vaan perus. Ja kyllä vaan esiintymisellä saa paljon aikaan: kesä-Helsingissä oli kehässä taas pirtsakka Juuso, ja vaikka arvostelu on samantyyppinen Salon kanssa, oli se heti paljon positiivissävytteisempi. 

"Hyvä koko, hyvässä kunnossa oleva veteraaniuros. Hyvä pään malli ja vahvuus. Erinomainen sukupuolileima. Hyvin kiinnittyneet korvat. Erittäin hyvä kaula, vahva selkä. Riittävän ylös kiinnittynyt häntä. Täyteläinen runko. Sopiva raajaluuston vahvuus. Riittävät kulmaukset. Hyvä askelpituus, liikkuu edelleen hyvällä takapotkulla. turkki ei parhaassa mahdollisessa näyttelykunnossa (hieman makaava). Miellyttävä kehäkäytös."

Kesä-Helsingissä Juuso oli lopulta jopa PU3. Juuso se tuntuu lämpiävän sitä paremmin mitä pidemmälle kehät etenee: PU-kehässä Juuso rullasi sellaista menoa, että edellämenijät meinasi jäädä alle siitä huolimatta, että juoksutin Juusoa ihan kehän äärilaidoilla. Edellämenijäkin huuteli yhdessä vaiheessa, että älä tuu liian lähelle. X) Ei me sentään iholla oltu missään vaiheessa. Kehässä varsinaisen tuomarin kanssa oli myös tuomariharjoittelija, ja heidän keskusteluissaan kävi ilmi myös sellaisia asioita, joita ei arvosteludokumenttiin kirjattu. Juusolla oli kuulemma urosporukan paras otsapenger.

Juuson edesmenneen Juti-isän omistajat Saila ja Mika olivat myös Tuomarinkartanolla Piitu-mummelinsa (Teelimentten Encore) kanssa. Juuso ja Piitu pääsivät yhteiskuvaankin. =) Narttukehänkin pääsin osalliseksi, kun olin siellä Inka-rouvan (Teelikamentten Illusia) kanssa.

Piitu ja Juuso

Elokuussa oltiin Raisiossa Elonäyttelyssä. Juuson SA sai jatkoa myös ruotsalaisen Carin Åkerssonin toimesta. Juuso oli myös VSP-VET mutta harmittavasti taas kerran PU-kehässä eka sijoittumaton. SAsta olen kyllä tosi iloinen: sitä ei ihan hevillä anneta ja kun se vielä annetaan veteraanille...

PU-kehä - Juuso toinen oikealta

Näyttelyn jälkeen otettiin perhepotretti: samaisessa kehässä esiintyivät saman isän kolme jälkeläistä, jokainen vain eri pentueista eli eri äidistä. Vasemmalla "Pepe" Eisenfest Rantarosvo, keskellä "Tuisku" Vanilla's Honey Armanda sekä oikealla Juuso. Yhdessä todettiin sisarusten omistajien kanssa, että isäänsä ovat tainneet tulla.

Elokuun lopulla oli jälleen "pakko" päästä Tuomarinkartanolle. Siellä kaikkien rotujen näyttelyn rotutuomarina oli Marja Talvitie. Juuso on aikoinaan ollut Talvitiellä avomiehen esittämänä ja sen paras vanhojen aikojen tulos onkin ko. tuomarilta. Tuomaritädillä vaan on persoonallinen ote kehätouhuun vahvistunut viime vuosina: saattaapi todeta koirasta mutta myös esittäjästä hyvin suoraan ja kuuluvalla äänellä mitä sattuu, ja olipa alkanut harjailemaan koiria eräässä viime vuoden lapinkoirakehässä, kun olivat kuulemma väärin harjattuja. Rouvan huonon päivän ovat saaneet handleritkin kokea. Oli niin mielenkiintoista kommenttia osunut eteen, että pitihän sitä änkeä mukaan, kun kerran tilaisuus tuli. Tuomarin maineesta kertoi lappalaisten osallistujamääräkin - vaivaiset kuusi.

Helsingissä Talvitie oli lopulta hyvinkin leppoisalla tuulella, vaikka alkuun näyttikin happamalta. Juusollekin leperteli, kun ensin kysyi multa koiran ikää, että sinäpä olet päässyt jo miehen ikään. :) Mulla ei ole henk koht mitään muuta väliä kuin että koiria kohdellaan ja käsitellään hyvin. Mulle saa tuomari sanoa mitä lystää. Juuso oli lopulta ROP-veteraani, ja tottakai jäätiin isoon kehään. Sama tuomari myös siellä, ja Talvitie naureskelikin, kun tultiin esiarvostelukehässä luokse, että teidäthän mä jo tunnenkin, mutta juoskaa nyt kuitenkin kehä ympäri. :D Ei sijoitusta, mutta päästiinhän näkösälle.

Samaisessa paikassa oli ryhmänäyttely viikkoa myöhemmin ja sinnekin mentiin. Taisi jo Tuomarinkartano kyllästyttää ja näyttelyväli olla liian tiheä, sillä Juusoa ei esiintymiset kiinnostanut pätkääkään. Sillä oli myös semmoisia purnauskohtauksia kehässä. Tosin pappa ei tainnut miellyttää tuomaria muutenkaan - tuloksena EH.

Kauden päätösnäyttely oli meillä Hyvinkäällä syyskuun lopulla. Juusolla oli hyvää vauhtia kaljuuntumassa jo ilmohetkellä, mutta tyhmänä toivoin, että jotain olisi jäljellä vielä näyttelypäivänä. No olihan siinä jotain - irtoavia tuppoja... Yllättäen turkista ei tullut sanomista. Hyvin olin osannut peittää puutteen. :D Tuomarina oli Matti Palojärvi, syy miksi Juuson ilmosin ko. näyttelyyn. Viimeksi papan korva aiheutti episodin, joten piti päästä testaamaan tilanne uudelleen. Ja kyllä - taas nousi korva asemaan arvaamattomaan: SA jäi kuulemma saamatta korvan mitalla! Muuten tuomarisetä tykkäsi Juusosta edelleen. Kiva arvostelu saatiin.

Hyvinkäälle osui - todella pitkästä aikaa samaan kehään meidän kanssa - Juuson velipoika Tino. Viimeksi pojat ovat kehäilleet Tammelassa kesällä 2006 (Marja Talvitien kehässä). Palojärvi myhäili tyytyväisyyttään, kun sai veljekset kehään todeten yleisölle ääneen, että onpas täällä reippaita ja hyväkuntoisia veteraaneja. Veteraaniveljeksistä piti toki yhteiskuvakin ottaa, kiitos Reijalle! Oli mukava nähdä pitkästä aikaa Tiinaa ja Tinoa.

Viime viikonloppuna Juuso osallistui ensimmäisiin ja ehkä myös viimeisiin agilityepiksiinsä. Kisajärjestäjä SWAT oli laittanut ohjelmistoonsa veteraaneille oman luokkansa, johon vanhukset pääsisivät hömppäämään. Ikänsä puolesta Jerekin olisi siihen soveltunut, mutta ei tuo tuulitunneli vaan ole mikään veteraani mun mielestä... Juuso sitten meni muutaman tuuraajan agsatreenin kokemuksella oikein kisaamaan. Oli Juusolla siellä vauhdikkaitakin hetkiä, mutta putkilla, jollen ollut ihan vieressä osoittamassa putken suuta, niin pappa ryntäsi into piukeena putken ohi meikäläisen luo. Enhän mä ollut ees tutustumassa rataan - tarkoitus oli vain se, että Juuso pääsee höpertämään ihan uuteen tapahtumaformaattiin. Juuson ratasuoritus oli yli puoli minuuttia yliaikaa. Mutta vaikka Juuso ei agsasta mitään tajunnutkaan, tuntui se silti tykkäävän päivästään, tapaamistaan koirista ja erilaisesta miljööstä. Lopulta Juuso oli veteraaniluokan toinen ja sai kivat palkinnotkin.

Eilen oltiin Juuson kanssa EHYTillä perinteeksi muodostuneessa Vanhojen koirien päivässä. Tapahtumassa oli taas luentoja ikääntyvän koiran ravinnosta, liikkumisesta ja vanhuuden oireiden ennaltaehkäisystä. Lopuksi tehtiin venytysharjoituksia sekä temppurata.

Temppurata - Juuso lankulla tasapainottelua suorittamassa

Jerekin palasi agilitytreenien pariin taas elokuussa. Pidin lupaukseni ja pysyteltiin kesätauko poissa agsan parista. En ilmoittanut Jereä epiksiinkään. Tauko teki sille ilmeisen hyvää, sillä esimerkiksi kepit alkoi sujua heti ekoista treeneistä lähtien yllättävänkin näppärästi. Jerellä on keppeihin ihan erilainen intokin nyt. Jos kepeillä tulee epäonnistuminen, tehdään hetki temppuja (istumista, tassun antoa yms.) ennen uutta yritystä. Näin vien Jeren huomion pois virheestä, jottei se ehdi siitä lannistua. Kerroinkin keväällä, että yksi keppien treenaamisen haasteista oli monesti se, etten tahtonut epäonnistumisen jälkeen saada Jereä enää harjoittelemaan keppejä, kun se otti mokasta niin itseensä. Virheestä huolimatta Jere saa onnistumisen jossain muussa jutussa ja saan sen palkattua siitä ja epäonnistuminen unohtuu. Treenaamisen jatkaminen on täten huomattavasti helpompaa.

Kesätauon jälkeen ilmeni uusi ongelma, sillä Jerellä ei tahtonut rimat pysyä hypyissä paikoillaan. Ei niitä nyt tolkuttomasti alas tullut, mutta Jerellä on niin hyvä hyppytekniikka, joten niistä muutamistakin huolestuin heti. Meillä saattoi olla yhteistyö ja ajoitukset ruosteessa tauon jäljiltä, mutta toinen vaihtoehto oli huomattavasti huolestuttavampi: vaikkei sitä aina Jeren lapsellisen käyttäytymisen johdosta muistakaan, niin sehän on jo veteraani-ikäinen. Jossain vaiheessa se alkaa vääjäämättä näkymään sen fysiikassa. Aloin pelkäämään, että se hetki on nyt käsillä. Treenikauden edetessä rimat ovat pysyneet taas kannattimillaan, mutta tarkkailen yhä tilannetta. Treenaaminen tapahtuu tietenkin koiran ehdoilla, ja jos hypyt tosissaan alkavat tuottaa Jerelle ongelmia, pitää rimoja madaltaa. Silloinhan meillä ei ole asiaa epiksiinkään, ainakaan avoimeen luokkaan. Mutta toistaiseksi jatketaan entisillä kuvioilla, ja ensi kuussa olisi tarkoitus mennä kokeilemaan keppejä kisatilanteessa Kiskon Agilityn seuramestiksiin. Mulla on semmoinen kutina, että nyt ne voisi mennäkin, mutta sen näkee sitten.

Alla muutama Salokanteleen Taijan treenirata, joissa on aika vaikeitakin keppikulmia, mutta jotka Jere selvitti kunnialla. Pieni iloinen sai Taijalta kovasti kehuja, että miten hienosti se menee virheettä pitkiäkin pätkiä vaikeillakin radoilla. Hieno Jere! Joukossa on kuitenkin niinkin vaatimattomia kuvioita kuin esimerkiksi agilityn MM-kisojen tämän vuoden rata. :D

Kevään ja alkukesän kuulumisia

Pitkä on ollut blogihiljaisuus, vaikka kaikennäköistä ollaankin puuhailtu. Aloitetaan papparaisesta: Juuson kanssa oltiin toukokuussa Mynämäellä näytelmöimässä ja tällä kertaa taas tutusti veteraaniluokassa. Tuloksena oli EH4, arvostelu oli taas hyvin pitkälle sitä samaa kuin mitä se on yleensäkin ollut. Tuomarimme Riitta Niemelä oli vain pikkuisen ankarampi noissa yleisarvosanoissa - monesti tuollaisella arvostelulla olisi ERIn saanut. Mukava oli kuitenkin tuomaritäti ja käsitteli koiria nätisti. Hän sanoi meille kehään tullessamme ja koiran iän kuullessaan, että on suuri ilo saada arvostella tämän ikäisiä ja näin hyväkuntoisia veteraaneja. Kilpailuluokan päätyttyä tuomari tuli kättelemään meidät handlerit ja toivotteli kaikille oikein montaa hyvää yhteistä vuotta vanhustemme kanssa. Mä vähän liikutuin, olipa taas ihanasti sanottu. =)

Mynämäki oli meidän kenraali, sillä kesäkuun toisena viikonloppuna matkattiin toistamiseen Riikaan. Viimevuotinen Riikan Voittaja jäi sen verran kaihertamaan, jotta uudemman kerran oli kokeiltava. Olin koettanut valita näyttelyn ajankohdan myös sen mukaan, että paikalle pääsisi mahdollisimman vähän kilpailijoita: edellisenä viikonloppuna oli Tallinnassa Viron Voittaja ja Riikasta seuraavana viikonloppuna oli Moskovassa Maailmanvoittaja. Riikan kanssa samaan aikaan oli Suomessa vetäviä näyttelyitä esim. Miljoonakoira Tuurissa sekä Tammela KR, johon mekin oltaisiin menty (Juuson synnyinsijoille), ellen olisi ilmonnut Juusoa jo maaliskuussa juuri Riikaan. Muitakin kansainvälisiä näyttelyitä oli paljon ympäri Eurooppaa.

Pari viikkoa ennen näyttelyä pätkähti näyttelymme kotisivuille omistajaluettelo, jonka tietysti suurella mielenkiinnolla kävin läpi - todetakseni, että Suomen tämän hetken menestynein lapinkoirakennel oli tulossa koirineen paikalle. Arvuuttelin pienen tovin koiria, ja näyttelypaikalla luettelon käteen saatuani totesin veikkaukseni oikeiksi. Mä olin kerennyt asennoitua siihen, että turistireissu tulee tästäkin Riikan-matkasta, että näyttelypaikalla ei enää harmittanut pätkääkään. Aattelin, että tehdään niin hyvä suoritus kun vaan pystytään, ni voidaan lähteä kotiin hyvillä mielin sikäli, että enempää ei ollut tehtävissä. Takaraivossa toki oli muisto viime reissusta, jossa Juuson ikä kääntyi sitä vastaan.

Meidän tuomarina toimi liettualainen Julia Aidietiene, mukava ja rauhallinen täti. Me oltiin valioissa ekana arvosteluvuorossa. Tuomari kysyi ikää, meikäläinen kertoi ja sen kuultuaan tuomari alkoi myhäillä ja hymistellä. Olin tyytyväinen siinä vaiheessa, että ikä ei tuntunut olevan tuomarille haitta. Superyllätys koettiin kilpailuluokassa, kun Juuso sen sitten voitti. Lisää yllätyksiä oli luvassa PU-kehässä, jossa Juuso sijoittui toiseksi saaden SERTin ja tuli Latvian muotovalioksi. Juuso nappasi myös CACIBin, joka on sille neljäs laatuaan, mutta kun ensimmäinen on viime marraskuulta, ei CIBiin oikeuttavat tulokset aikarajojen puitteissa toteudu, muut vaatimukset kylläkin. Kaiken huipuksi Juusosta tuli Latvian Voittaja 2016. PU1 oli junnu-uros Peikkovuoren Karhunmarja. Olihan reissu! Saipahan muistutuksen siitä, että koskaan ei pitäisi lyödä hanskoja tiskiin etukäteen. Tuomari tykkäsi Juusosta todella: arvostelussa kehui eri sanakääntein Juuson liikkeitä, ja turkista saneli, että aivan täydellinen karvanlaatu ikäisekseen.

Juuson palkintoposeeraus: SERT LV MVA CACIB LVV -16

PU-kehän ratkaisuvaiheet: vasemmalla Pv Karhunmarja, keskellä me ja oikealla Jarfa's Rakatau PU3 ©Anne Artama

Me oltiin tosiaan Juuson kanssa ihan kaksin liikenteessä tällä kertaa. Oikeen laatuaikareissu. =) Seija, jonka kanssa ollaan edelliset reissut tehty, ilmoitti, että Ruskan juoksut ja samoin karvanlähtö tod näk osuvat juuri touko-kesäkuulle. Toisaalta, vaikka tuttu seura olisi ollut mukava, oli kiva olla Juuson kanssa matkalla täysin kaksistaan. Oltiin tultu Riikaan jo perjantaina, ja koska meidän kehävuoro oli vasta sunnuntaina, oli meillä koko lauantai aikaa tehdä mitä vaan. Kävin itse kaupungilla shoppailemassa ja syömässä (Suomen ostoskeskukset kalpenee kyllä Riikan rinnalla - ne on valtavia!). Hintataso on halpa: parit kengätkin sain pariinkymppiin, siitäkin huolimatta että toiset oli mokkanilkkurit. Onhan siellä toki palkkatasokin alhaisempi. Ruokakin oli hyvää. Hotellin lähellä oli - toisin kuin Riikan-näyttelyssä viimeksi - hyvät ulkoilutusmaastot, joten oli kivaa ympäristöä seikkailla Juuson kanssa siellä.

Mun pieni hönö

Mun pieni tuulitunnelini Jere täytti kuun alussa kahdeksan vuotta. Mulla on nyt kaksi pappakoiraa talossa, huh huh! Jere järjesti itselleen pienen seikkailuretkenkin juhlapäivänään, sillä se karkasi. Mulla oli hihna vähän löysästi kiinni kädessä, ja Jere tempaisi rastaan perään. Kaamee huoli ja juokseminen pitkin kirkonkylää, jääkö Jere auton alle tai hihnastaan kiinni johonkin, mistä sitä ei löydä. Lopulta ystävällinen pariskunta oli paikantanut Jeren läheiseltä matonpesupaikalta. Se ei ollut antanut ottaa itseään kiinni, muttei ollut enää lähtenyt uusiin seikkailuin. Kun pääsin pelipaikalle, Jere jo tuli iloisena mun luo. Toivottavasti oli hyvä reissu! Vaikkei aikaa ollut kulunut loppujen loppuksi karkauksen ja löytymisen välillä paljoakaan, oli arvokas veteraanini käynyt lillumassa jossain törkyojassa - se oli yltä päältä ihmemömmöissä ja haisi sen mukaiselta.

Agsassa kepeissä meille tuli aikamoinen takapakki loppukeväästä. Harjoituksista toiseen kepit oli melkosta tahkoamista, välillä ne ei menneet ollenkaan. Lisäksi oltiin huhtikuussa Tsaulla ja toukokuussa Koirahallilla epiksissä avoimessa luokassa, ja kummallakin kerralla radat hyllytettiin ihan huolella juurikin kepeillä. Treeneissä Jere välillä meni keppejä tosi hyvin, mutta useimmiten se teki jonkun virheen, ja kun sitä alettiin korjaamaan, ja varsinkin jos homma ei siltikään lähtenyt sujumaan, Jere lannistui ja turhautui, ja sitten sitä oli vaikea saada motivoitua treenaamaan keppejä enempää.

Jeren kepit edistyi keväällä ihan älyttömän isoin harppauksin, ja varmaan sen jälkeen aloin odottamaan Jereltä vähän liikoja ja liian äkkiä. Asetin sille liian suuret paineet. Sekin on voinut aiheuttaa lannistumisen. Toisaalta Jeren ikä (nyt veteraani) aiheuttaa sen, että nyt pitäs äkkiä saada tuloksia aikaan ennen eläköitymistä. Maksien hyppykorkeudet on sitä luokkaa, ettei Jere niitä pysty enää kovin montaa vuotta tekemään. Taija, meidän torstai-kurssien vetäjä lohdutti, että kepit ja varsinkin tietyt kulmat on tosi vaikeita hänen toiselle 3-luokan koiralle, ja usein he on hyllyttäneet just siinä. Että kokeneetkin tekee virheitä - puhumattakaan niistä, jotka on oppineet kepit vasta muutama kuukausi takaperin.

Fiilikseen voi olla syy myös väsymys. Tässä ollaan juostu treeneistä, kisoista, näyttelyistä ja tapahtumasta toiseen pitkin kevättä. Itekin alan väsymään. Koiratkin saattaa olla vähän nuutuneita. Aattelin, etten ostaisi treenioikeutta Koirahallille omatoimiseen harjoitteluun täksi kesäksi lainkaan. Kun treeneissä alkaa kesäloma ja tauko, niin koirat voisi pitää lomaa kokonaan kaikesta treenaamisesta. Näin ehkä teenkin. Katsotaan sitten syksyllä taas uudestaan.

Kohti virallisia

Taas on asiat liikahtaneet pikkuisen edemmäs ja itseasiassa askel oli nyt varsin ratkaiseva: me hankittiin lisenssi sekä kilpailukirja, joita ilman ei siis virallisiin agilitykisoihin voi osallistua. Rekisteröidyin myös Suomen Agilityliiton kisakalenteriin ja liitin Jeren sinne. Kaikki on nyt periaatteessa valmista. Kisakalenterista ruksin jo pari muikkaria itselleni, mutta kepeistähän se nyt on kiinni.

Jere osaa kyllä ne kepit, mutta koska este on sen verran uusi ja ihmeellinen vielä, tulee siinä tietty herkästi virheitä. Oman haasteensa uuden oppimiselle tuo myös Jeren lyhytpinnaisuus: sillä menee helposti hermo ja samalla fiilis, jos asiat eivät heti mene niinkuin pitäisi. Keppitreenit täytyykin Jeren kanssa aloittaa aina saman kaavan mukaan: ensin parin ohjurin kanssa (sekä keppien alussa että lopussa - mutta varsinkin alussa). Ekaksi tehdään muutama kerta pelkkiä keppejä ees ja taas, jotta Jere saa esteelle tuntuman, mutta ihan erityisesti siksi, että saadaan alle puhdas suoritus, josta Jeren voi palkata. Ei tule känkkäränkkää. :D

Sitten otetaan mukaan suoritus kepeille eri esteiden kautta sekä eri tulokulmista. Vasta sen jälkeen kepit ovat osana rataa, ja jos ne edelleenkin menee virheittä, otetaan ohjurit pois, ja jos vielä vaan tulee puhtaita suorituksia, voi sanoa että keppitreenit ovat olleet oikein onnistuneet. Jeren suurin ongelma taitaa tällä hetkellä olla kepeilletulo: se ei ihan vielä hallitse vauhtiaan ja tiedä, millä nopeudella keppien alkuun kannattaisi tulla, ettei este menisi pelkäksi läpijuoksuksi. Ei muuta kuin treeniä treeniä, sillähän se rutiini tulee. =)

Alla Katjan vakioryhmien vko13 rata. Keppien kanssa oli tällä kertaa pikkaisen off-päivä, haahuiluksi tuppasi mennä. Tää on tätä näin alkuvaiheessa: välillä haahuillaan mutta välillä taas on niin tiukka meno, hyvä rytmi ja mahtava fiilis. On/off hälvenee (toivottavasti!) ajan kanssa, kun keppeihin tulee rutiini.

Mutta Jeren irtoaminen! :O Sain taas vaihteeksi kunnolla näpeilleni, kun mähän tuppaan olemaan sellainen varmistelija ja esteiden läheisyyteen liimautuja. Ei pitäisi eikä ois aina tarviskaan. Tehtiin vähän fiksattuakin pätkää, johon otettiin keinu mukaan. Keinu on nykyään ihq - liiankin ihq, sinne paukataan tuhatta ja sataa, ja jos ollaan jo keretty päähän mutta keinu on edelleen ilmassa, ni sieltä voidaan hyvin liidellä alas. :P Ihana, että Jerellä ei oo enää kammoa keinulle, mut eihän tääkään oo toivottavaa... :D

No siis, lähetin Jeren A-esteeltä 13-hypylle jääden sinne A:n jälkeiseen tilaan. Samoilta sijoilta lähetin Jeren 14-putkeen, ja hyvin poimi. Jere otti hienosti myös 15-hypyn, vaikka olin itse edennyt jo keinulle. On se hieno! Tuon irtoamispotentiaalin kun muistais ja huomiois useamminkin.

Olen ottanut Salokanteleen Taijalta treenikertoja Liedon TSAU-keskukselta. Siellä on alustana keinonurmi - eli siis ihan eri kuin Koirahallilla (kumirouhematto). Jeren liiallisen tottumisen  kumirouheeseen sain tuta kinkunsulatusepiksissä viime Tapanina, kun mun oli pakko keskeyttää meidän eka rata Jeren jatkuvan nuuhkuttelun takia. Mua oltiin kyllä varoitettu tästä, että jos keinonurmi alustana on vieras, ni näin saattaa käydä - ja niinhän todella kävi! Tsaulla järjestetään myös paljon virallisia kisoja, joten nuuhkuttelun olisi hyvä jäädä aikas nopeesti.

Nuuhkuttelu tosiaan on vähentynyt selkeesti. Vasta pari kertaa ollaan oltu ja tuloksen huomaa. Ollaan kyllä yritettykin käyttää aikaa tehokkaasti hyväksi: kun ei olla radalla treenaamassa, niin hengaillaan muilla tyhjillä kentillä, totutellaan keinonurmeen ja koetetaan välillä rauhoittuakin.

Tsaulla on myös toinen erikoisuus Koirahalliin verrattuna: kun Koirahallin kepit on puuta, on ne Tsaulla alumiinia. Koirahallin treeniryhmäläisistä moni on kokenut kompastuksen just tässä, vaikka kepit ois meidän kotihallissa treenattu kuinka varmoiksi. Tsaulla homma ei vaan ole toiminut. Alumiinihan voi tuntua koirasta inhalta, onhan se kylmää materiaalia, ja lisäksi alumiinikepit pitää kaameeta pauketta kun niitä suorittaa. Olin jo valmistautunut ongelmiin, mutta mitäpä Jere muuta kuin suorittaa alumiinikepit kuin ois niitä aiemminkin tehnyt. Nyt oon kyllä ylpeä!

Taijan treenit on tosiaan auttaneet moneen asiaan: Jeren paikallaanolosta lähdössä on tullut varmempi, eikä se enää haahuile kentällä omia aikojaan hajujen perässä ollenkaan niin paljon. Me käydäänkin nyt tää kevät sekä Taijan torstaitreeneissä Salossa että Tsaun lauantaiharkoissa.

Jännä kevät tiedossa, kun tietää, että jossain vaiheessa ne ois ne viralliset otettava. Tiiänhän mä, että turha Jereä on siellä mölleissä hautoa, kun potentiaalia on enempäänkin. Itse en oo valmis, mut tämän valmiimmaksi en ehkä tulekaan.

TSAUlla rauhoittumista vol1

TSAUlla rauhoittumista vol2

Kotia kohti: maailmassa on monta ihmeellistä asiaa...

Jaa miten niin kevät??! :D

Jere ja kepit

Mua alkoi sitten ihan tosissaan harmittamaan tää Jeren keppitilanne. Se kun on ainut este, joka on vielä kesken, mutta sekin jo lupaavissa uomissa. Niin kuin viime kesänä jo kirjoitin, jäi koirien harrastukset vähän vähemmälle huomiolle heinä-elokuussa pihaprojektin myötä. Jeren kepithän olivat tosiaan varsin hyvässä vaiheessa Aneten keväisen keppikurssin myötä. Kesä oli ja meni, ja kun koitti syksy ja agsatreenit jatkuivat, tuli kaikkea muuta, jota piti treenata ja vahvistaa. Kepeille ei tuntunut olevan aikaa.

Loppuvuodesta oltiin Taijan möllikurssilla, jossa sitten otin itseäni niskasta kiinni ja tartuttiin taas keppeihin. Keppejä tosin treenattiin osana kokonaisuutta: ensin harjoiteltiin koirakon henkilökohtaisella pidemmällä treeniajalla ohjauskuvioita, joka olikin kurssin pääteema ja vasta toisella lyhyemmällä treenipätkällä keppejä.

Mua vähän hirvitti siirtyä eri treenaustapaan keppien suhteen. Aneten kurssilla oltiin harjoiteltu keppejä 2x2 -menetelmällä ja sen Jere oli sisäistänyt tosi hyvin. Taija taas sanoi heti kättelyssä, ettei tiedä ko. treenitavasta oikein mitään, että ohjureilla hän on omia koiriaan kouluttanut ja siten hän on myös koulutettaviaan koutsannut.

2x2 -menetelmä ilmeisesti auttoi Jereä kuitenkin hahmottamaan paremmin, mistä kepeissä on kyse, sillä nopeasti Jere hyväksyi ohjurit, eikä pitänyt niitä vaan erilaisena hyppyesteenä. Mutta tosiaan Taijan kurssilla keppien treeniaika oli harmillisen rajallinen.

Nyt helmikuussa otin mukaan myös yksityistunnit. Viikoilla 6 ja 7 otin Jerelle Katjalta puolen tunnin yksärit ihan vartavasten keppeihin. Katja sanoi, että kepit voi olla monen koiran mielestä tosi tylsä este, että se voi olla siksikin haastava. Vaan eipä Jerellä - päinvastoin: pieni iloinen puhkui intoa, että sitä sai vähän toppuutellakin. Ekat kokeilut per yksäri meni siihen kun Jere innostuksissaan tuli kepeistä melkein läpi ja ohjurit poksahteli paikoiltaan. :D Mutta sen jälkeen alkoi hönö rauhoittua ja todella lupaavasti etenivät treenit. Parit ohjuritkin sai jo ottaa pois ja siltikin Jere suoritti kepit virheettömästi.

Tämä päivä 2.3 on laitettava ylös aikakirjoihin. Aikaisemmilla yksäreillä meillä oli käytössä kujakepit, eli keppisarjaa sai väännettyä kujan muotoon tarvittaessa. Tänään me treenattiin normaali- eli suorien keppien kanssa (kuvat alla). Jere oli tehnyt kujakepitkin jo suorana edellisellä kerralla, mutta jännittihän se vähän. Näiden keppien materiaali esim. oli eri. Sekin voi tässä harjoittelun vaiheessa hämätä koiraa enempi tai vähempi.

Vaan ei Jereä. Tosin samat läpijuoksukuviot tehtiin nytkin aluksi, ja vasta sitten alettiin "oikeesti" treenaamaan. Tulihan virheitä muutama, pääsääntöisesti Jere  kuitenkin onnistui todella hyvin. Katja päättikin tehdä Jerellä vähän eläinkokeita: nopeasti napsahti ekat ohjurit kepeiltä pois, ja kun Jere ei moisesta jäätynyt, lähti kepeiltä lisää ohjureita. Edelleenkin Jeren pää kesti.

Ja voi hitsi sentään, mun pieni iloinen hönö! Loppujen lopuksi oli kaikki ohjurit pois ja mentiin kepeille myös eri esteiden kautta ja eri kulmista - ja siitä huolimatta Jere pujotteli kaikki kaksitoista keppiä!! Mä oon niin ylpeä! :D

Alla kuvia meidän keppitreeneistä. Harmi, kun en voi liittää videota tähän. Se kun ei ole mun - näkyy kyllä meikäläisen Facebook-seinällä - mutta en saa sitä tänne :( . Tässä kuitenkin kuvia, voi Jere ♥

Jeren tuleminen kepeille on hieno: tehtiin keppien takana oleva okseri keppien puolelta, joten takakierto kepeille oikean siivekkeen kautta eli pikkuisen sai hakea keppien ekaa väliä. Hienosti hakee Jere:

hyvin alkaa...

Hyvä rytmi Jerellä pujottelussa

Ei häiritse, vaikka meikäläinen tulee rinnalle

Lopussa karkasi katse välillä, että näitkö kun hienosti vedin

Jere edistyy

Sillä aikaa, kun Juuso kiersi itäblokissa, oli myös Jerellä omat aktiviteettinsa. Lokakuun lopulla oltiin SWATin Winter Cup -avausosakilpailussa, ja tänään oli vuorossa osakilpailuista toinen.

Lokakuun pippaloissa Jeren parhaaksi saldoksi kertyi 10 virhepistettä: 11. putkella Jere valitsi ihanaisen A-esteen ja lisäksi tuli yksi rimantiputus. Toisessa startissa tuli 15 virhepistettä. Jälleen löin päätäni seinään, ja kisapaikalla ilmoitin Jeren vielä kolmanteen lähtöön. Sitä ei Hömpän hermot enää kestäneet, ja rata meni paikoin hulinoinniksi. Kuitenkin kaksi ok starttia, ei pöllömpää.

Winter Cup kisarata 31.10.2015

Tänään oltiin jälleen kisafiiliksissä, ja nyt en enää mennyt siihen vanhaan halpaan houkutukseen, että josko yksi rata vielä. Olin ilmoittanut Jeren ennakkoon kahteen starttiin ja siihen meidän päivän urakka jäikin. Pääsääntöisesti se kolmas, paikanpäällä ilmoitettu lähtö on ollut meidän heikoin, niin on se vaan jossain vaiheessa uskottava ja luovutettava.

Eka rata oli jopa hyvä: ainoa virhe tuli juuri ennen 6-hyppyä, josta Jere bongasi jonkun erinomaisen tuoksun, jota jäätiin pikkutoviksi nuuhkaamaan. Tämä merkattiin kielloksi, mutta muuten startti soljui oikein mukavasti. Tokassa radassa mun ohjaus petti juuri ennen 7-putkea, josta tuli kielto, ja lisäksi rima kolisi alas vikassa hypyssä. Jeren ekan startin 5 virhepistettä ylsi lopulta 7. sijaan. Jere alitti ihanneajan kymmenellä sekunnilla. Varsin hyvin yli 30 startin joukossa mölli-maksi -luokassa.

Jeren saavutuksia ja huomionarvoisia pointteja: Jere ei kesken radan kertaakaan käynyt räksyttämässä yleisölle, muille koirille tai ratahenkilökunnalle. Pienet sydämentykytykset koin tosin ennen toista starttia: oltiin jo kentällä, ja olin ottanut Jereltä vermeet pois ja istuttanut pojan odottamaan lähtökäskyä. Tyyppi kuitenkin ponkaisi omin luvin pystyyn ja teilleen, löysi vielä kentän aidasta sopivan välin puikahtaa ulos ja tsup sinne luiskahti! Jere ei ole ikinä ennen päässyt noin karkuun, ja mielessä vilahti monetkin kauhujutut, kun tiesi, miten se mielellään räksyttää muille lajitovereille. Aidan toisella puolella kuitenkin oli kiitettävät määrät kilpakumppaneita odottamassa omaa vuoroaan.

Ja Jere! :D Nopeasti se puikahti aidanraosta pois, kävi muutaman metrin päässä räksyttämässä porukat pystyyn ja palasi sitten yhtä nopeasti ja kiltisti takaisin radalle. Se uho on välillä melkoinen, mutta kun mahdollisuus koittaa, niin se oli sitte tässä! :D Vahingosta selvittiin siis onneksi loppupeleissä huumorilla. On tuo sellanen hölynpöly koira että! Mutta ihana semmoinen. =)

Jatketaan vielä hyvillä: moni ohjasi 9. hypyn niin että koira kääntyi menosuunnassa vasemmalle. Mä ohjasin oikealle. Syy siihen on, että tämäntyyppisissä kuvioissa oon useasti ollut myöhässä rintamalinjani kanssa, ja Jeren kurvit ovat menneet liian pitkiksi. Nyt ne testattiin taas tositilanteessa, ja kummassakin startissa käännös oli aika hyvä. Lisäksi sain tehdä takaleikkauksen 11-putkelle. Takaleikkaus on ollut - olen sen ehkä aiemminkin maininnut - putkella Jerelle ihan käsittämätön: usein se menee puihin ja kääntyy putkensuulta takaisin. Jere ei ole sitä enää viime aikoina tehnyt, takaleikkaus putkella on vahvistunut sille ihan selkeäksi, mutta kisatilanne on aina kisatilanne. Pariinkin kohtaan tein takaleikkauksen putkelle, ja Jerelle se oli täysin ok. Jee!!!

Winter Cup kisarata 19.12.2015

Ehkä huomionarvoisin seikka meidän treenaamisessa on ollut Jeren keskittymiskyvyn paraneminen yleensä. Ei ainoastaan treeneissä, mutta viime aikoina myös kisatilanteessa Jeren keskittyminen ei herpaannu radan ulkopuoliseen toimintaan. Jere on ollut aiemmin sellainen tuuliviiri, jota viedään jos on viedäkseen. Treeneissä keskittymiskyvyn parantumisen olen huomannut jo aiemmin, mutta nykyään se näkyy kisoissakin. Ehkä osatekijänä on ollut se, että liikun Jeren kanssa radalla paremmin, niinkuin Saviojan Anne meikäläisiä ohjeisti. Mutta ehkä on tapahtunut jotain muutakin. Nimenomaan Salokanteleen Taijan kurssilla tänä syksynä Jeren keskittymiskyky on saanut kunnon ryhtiliikkeen. Taijakin kehui Jereä tässä menneellä viikolla, että toinen on ihan eri koira kuin mitä kesällä nähtiin ekan kerran. Ja onhan tuo ollut hunajaa itsellekin, kun ei mene treeniaikaa meillä enää hukkaan sähläämiseen vaan heti ollaan valmiita tositoimiin. Jere hieno mies ♡ Ollaan alettu treenaamaan muuten myös keppejä jälleen. Josko ne ensi vuonna saisi kuosiin, niin päästäisiin kokeilemaan siipiämme virallisiinkin kisoihin.

Jeren Winter Cup -tyylinäyte: pieni iloinen

Lunta!

Saatiinhan se ensilumi meillekin - ainakin hetkeksi - ja siitähän osasivat nelijalkaiset riemuita. Näin maailma koki tänäkin vuonna täydellisen muodonmuutoksen, ja melkoiseksi nuuhkutteluksi meidän peltolenkki meni.

Lumipallona luokses pompin...

Juuson vuoro saada hepuli

Nuuhkutinuuhkuti

Juuso partiopoika :D

Juuson varpaanvälilumipaakkujen irrotus on epäilyttävän näköistä puuhaa. Tilanne täytyy tarkastaa.

Kiskon Agilityn epikset

Viime lauantaina oltiin Jeren kanssa seuramme järjestämissä agsakisoissa. Olin siis siellä kisaamassa mutta myös työntekijänä. Mölliluokan rata jälleen alla, tämäkin oli hyppyrata.

Samoilla linjoilla mentiin kuin syyskuun kisoissakin. Pari tyhmää mutta ei niin tyypillistä virhettä tuli, mutta meidän suunta on selkeästi oikea. Yhdellä esteellä tuli esimerkiksi kieltovirhe, kun vauhti loppui kesken. Mutta ne Jeren ylenpalttiset sähläykset tai mun varmistelut eivät olleet nyt ongelma. Ja siltikään, vaikka en varmistellut, mulla oli jo toistamiseen kisatilanteessa sellainen olo, että hitsi mullahan ei ole kiire. :D Parissa kohtaa olisin ehkä vieläkin enemmän voinut hakea Jereä edelliseltä esteeltä, ja senkin huomasin, että Jereä on hedelmällistä palkata myös sanoin.

Oon ollut siinä uskossa, että vain herkkupalkka toimii. Väärin! Huomasin sen jo itsekin radalla 5-esteellä, kun Jere teki niin hienon käännöksen siinä, eikä lähtenyt isolle loivalle kaarelle, niin hihkaisin että "jei hyvä Jere!" Se selkeesti innostui siitä ja sai menoonsa lisää buustia. Meidän treenikaveritkin sanoi meidän tekemistä seuranneena, että kun pidin enemmän ääntä radalla, niin Jereenkin tuli vipinää.

No niin, taas siis opittiin uutta. =) Pakko nyt hehkuttaa vielä sitä Jeren käännöstä. Hitsi se oli niiiiin hieno!! Jere ♡

Oivalluksia

Jeren treenikausi porskuttaa kovalla teholla. Edelleenkin sunnuntaisin käydään koirahallilla Katjan treeneissä. Torstaisin käytiin Salokanteleen Taijan ratakoulutuksessa. Vaihdamme loppuvuodeksi Taijan maanantaikurssille, jossa tehotreenataan erilaisia ohjauskuvioita, mutta ensi vuoden puolella olisi tarkoitus siirtyä takaisin ratatreenin pariin.

Taijan kurssi on jo ratojen puitteissa ja opetuksen laadussa ollut hyvä meille, mutta siellä olen opetellut myös oikea-aikaista ja tiheämpää palkkausta Jerelle. Ja ero on jo nyt huima. Jere kun on tuollainen ADHD, jonka energia on suorastaan ryöpsähdellyt treenien alkupuoliskolla. Meillä on tupannut vähän mennä treeniaikaa hukkaan siinä alun söhellyksessä, kun Jere on meinannut mennä seinistä läpi. Taijan treeneissä Jerellä on kehittynyt keskittymiskyky (myös siellä treenien alussa) sekä pitkäjänteisyys ihan silmissä! Kiva, kun Jeren kanssa pystyy jo nyt tekemään pidempääkin radanpätkää ilman, että se hermostuu tai haahuilee. =)

Osallistuttiin Anne Saviojan ratatreeniin pari viikkoa takaperin, ja sielläkin tapahtui kullanarvoisia oivalluksia. Anne ripitti mua siitä, että en voi varmistella menemällä esteiden luo seisomaan ja odottamaan, että koira tulee sinne luo. Mun pitäis muistaa, että Jere on paimenkoira, ja sen mielenkiinnon ja huomion saa liikkumalla itse. Esteiden vieressä seisoskelulla saan vaan koiran vauhdin hidastumaan, ja silloin koiralle jää aikaa keskittää huomio epäoleellisiinkin asioihin.

Myönnän, mä teen juuri tuota. Menen valmiiksi esteelle odottamaan, jotta saisin itselleni enemmän aikaa, etten olisi ainakaan myöhässä. Tässä kohtaa oivalsin senkin seikan, että mä luotan kyllä koiraan, mutta mä en luota itseeni. Siksi mä varmistelen.

Viime viikonloppuna oltiin Kiskon Agilityn seuramestaruuskisoissa, jossa pääsi testaamaan kaikkea opittua ja oivallettua (rata alla). Ei me palkinnoille päästy kovinkaan lähelle, mutta meidän eka rata tuntui kyllä tosi hyvältä. Mä en varmistellut: enempi hain Jereä edelliseltä esteeltä kuin että oisin mennyt seuraavalle odottelemaan. Jerellä säilyi vauhti sekä fokus muhun, eikä käyty räksyttämässä yleisölle tai kerjäämässä kenenkään voileipiä. Rata oli pitkä mölliradaksi. Meidän virheet oli harmittavia ja epätyypillisiä (esimerkiksi rimantiputuksia) mutta ei onneksi niitä tavallisia. Ja nyt keskityin itsekin huolella siihen ekaan starttiin, niin että en söhlännyt (unohtanut rataa tms.) Koska senkin oivalsin, että ekaan starttiin kannattaa Jeren kanssa panostaa, koska silloin sekä ohjaajassa että koirassa on vielä virtaa. Seuraavissa starteissa saattaa tulla varmisteluja, jollei ole palautunut, ja koirakin voi olla vielä väsynyt (niinkuin meille kävi ja on käynyt ennenkin).

Tästä on siis hyvä jatkaa. Viime viikonloppuna olin taas näyttelyssä, mutten oma koira muassa, vaan Jeren agsatreenikaverin cavalier-Alman kanssa. Alman omistaja oli kysynyt, josko voisin mennä Alman kanssa kehään. Olihan melkoinen oppimatka itsellekin, kun en ole ikinä pöydällä esitettävää koiraa kehään vienyt. Alma esiintyi reippaasti ja oli "vieraan" ihmisen hoiteissa täysin ok. En ole varma, jännittikö Alma pöydällä oloa vai oliko liian kylmä (Alma on vasta 1,5v ja tämä oli sen toinen näyttely ikinä, joten näyttelytilanne saattaa jännittää, mutta toisaalta aamu oli ihan pirun kylmä), sillä Alma pikkaisen tärräsi pöydällä ollessaan. Maassa Alma kyllä viipelsi ja esiintyi tosi reippaasti. Kiitos Nora luottamuksesta! Oli mukava kokemus. =)