Juuso kävi toissapäivänä kirurgin pöydällä, kun siltä poistettiin luomi. Löysin viime viikonloppuna Juuson kainalosta möykyn, jota hieman tutkailtuani luulin ensin punkiksi. Se oli siksi juuri oikean kokoinen ja näköinen. Pojat ovat kumpainenkin saaneet punkkilitkut niskaansa, mutta käyn niiden turkit siitäkin huolimatta aika-ajoin läpi. Melkoisen idioottivarmoja ovat litkut olleetkin: viime vuonna ei ollut kummallakaan punkkeja, ja toissa vuonna nyppäsin sekä Juusolta että Jereltä yhden mieheen.
Yritin tätäkin möykkyä muutaman kerran pihdeillä irti, mutta eihän se tietenkään lähtenyt. Siinä vaiheessa en ajatellutkaan muita vaihtoehtoja, ja ihmettelin vain, että onpas sitkeä tapaus. Maanantaina koetin irroittamista vielä kertaalleen, jolloin Juuso jo protestoi rääkäisten. No eihän möykkyä paikoilleenkaan voinut jättää, ja soitin lääkärille. Poikettiin kliniikalla heti samana päivänä. Hoitajakin yritti "punkkia" sellaisella siimavempaimella. Vasta lääkäri totesi möykyn luomeksi.
 |
| Taas teippi tassussa, nyt sentään oikea poikien väri ;) |
Päätin, että paras on poistaa luomi, ja varasin Juusolle ajan. Sitä oltiin jo yritetty sen verran monta kertaa repiä irti, joten kainalo mahdollisesti oli hieman ärtynyt. Lisäksi luomen paikka ja muoto vahvistivat päätöstä: kainalo saattaisi hautoa luomea, se voisi hankautua, iho mennä rikki ja tulehtua. Sitten voisikin olla paljon isompi operaatio kyseessä, puhumattakaan siitä että se olisi Juusolle kivuliaampi.
Perjantaina aamupäivällä käveltiin kliniikalle, jossa Juuso ensin rauhoitettiin. Edellisiin rauhoituskertoihin verraten jätkä putosi kanveesiin ennätysajassa. Ehdin jo huolestua, että oliko Juuso saanut jotain väärää ainetta. Kaikki meni kuitenkin hyvin: luomi saatiin oikein siististi pois laserilla, eikä edes tikkejä tarvittu. Haavakohta oli jo myöhemmin päivällä kotona tarkastaessani siisti, vaikka se hieman punoitti. Seuraavaan aamuun mennessä punoitus oli häipynyt.
Tujut olivat rauhoitusaineet, sillä niin töttöröönä en ole Juusoa nähnyt sitten lonkkakuvauksien -06. Poika ei tahtonut edes autoon päästä, kun lähdimme kliniikalta kotiin. Kotona se törmäili ovenkarmeihin ja kompuroi matonkulmiin. Tosin muutaman tunnin unet haihduttivat unilääkkeet, ja jo illalla jätkä oli valmis lenkille. Muutama päivä tässä ollaan otettu ja otetaan rauhallisemmin, mutta eiköhän sen jälkeen palata taas normiarkeen ja voidaan riehua niinkuin tavallisesti.
