Juuson seikkailut ulkomailla

Tehtiin Juuson kanssa marraskuussa suunnitelmista totta ja lähdettiin yrittämään onneamme myös ulkomaisiin näyttelykehiin. Nyt kun Juuso kerran on valio Suomessa, on se helpompaa valioittaa useassa vieraassa maassa kuin ei-valion.

Marraskuun puolessa välissä lähdettiin minä ja Juuso sekä naapurin Ruska (Miskajasmin Naruska) ja Seija Riikaan Latviaan. Juusolle hommattiin passi kuin myös meikäläisen piti uusia omansa. Sekä omistaja että koira kävivät päivittämässä rokotukset ja Juusolle tehtiin ekinokokkihäätö. Päädyin 28 päivän sääntöön, niin ei tarvinnut tabletteja ottaa matkalle mukaan. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Paljon oli huomioitavaa ja muistettavaa. Koiran ilmoittaminen ulkomaiseen näyttelyyn tuntui työläältä, kun oli niin tottunut Suomessa siihen, että kaikki tarvittavat tiedot saa yhdellä klikkauksella OmaKoirasta. Ja pakkaaminen, huh mikä savotta! Kauhea pähkääminen, mitä reissussa tarvitsee, ja siitäkin huolimatta, että tavaraa oli ihan ruhtinaallisesti mukana, jyskytti takaraivossa ajatus siitä, että jotain tärkeää oli unohtunut. No lopulta kaikki oli mukana ja ehkä vähän liikaakin.

Latviasta ei näyttelytulosten valossa valitettavasti jäänyt mitään käteen. Juuso oli Riikassa ainut lapinkoirauros ja näin mahdollisuudet olisivat voineet olla vaikka mihin. Vaan norjalainen tuomari Eli-Marie Klepp päätti toisin: Juuso sai yksilöarvostelussa ERIn muttei SAta, joten homma tyssäsi siihen. Koirassa ei ollut mitään vikaa, arvostelussa ei ollut ainuttakaan negatiivista asiaa. Suusanallista palautetta saadessani mulle selvisi, miksi SA jäi uupumaan: tuomari oli pettynyt, kun en ollut ilmoittanut veteraani-ikäistä koiraa veteraaniluokkaan vaan valioihin. No tottakai mä ulkomaiseen KV-näyttelyyn ilmoitan koiran valioluokkaan, jossa on mahdollista saada enemmän kuin veteraaneissa. (Esimerkiksi CACIBeista eivät veteraanit kilpaile.) Juuso on täysin kilpailukykyinen verrattuna nuorempiin valiokoiriin, eikä äkkiseltään näytä veteraanilta. Ihan käsittämätön päätös... Olisi nyt löytänyt Juusosta jonkun konkreettisen vian, niin olisin hyväksynyt tuomion. Koiran päivän kunnon perusteellahan arvosana pitäisi tulla. Tämmöinen oli ihan uutta. Ko. tuomarin muita rotukehiä seurattuani en kyllä enää ihmetellyt mitään: muissa roduissa linja jatkui yhtä merkillisenä. Esimerkiksi afgaaninvinttikoirissa VSP:ksi valikoitui uros, joka sai SERTin ja CACIBin. Nartulle, joka oli ROP, niitä ei kuitenkaan annettu. Tää tuomari meni niin boikottiin.

Reissu oli kyllä muuten hauska ja onnistunut: Ruska ja Seija olivat mukavaa seuraa, meidän majapaikka oli viihtyisä, vaikka huoneet olivat kahdelle ihmiselle ja koiralle vähän turhan ahtaat. Ruokakin oli hyvää.

Reissun paras anti oli ehdottomasti latvialainen näyttelykulttuuri, joka on ihan eri planeetalta meidän vastaavaan: Riikassa näyttelypaikalla vilisi ihan älyttömät määrät turisteja - sinkkuja, pariskuntia ja lapsiperheitä, jotka olivat tulleet pelipaikalle vain katsomaan itselleen sopivaa koirarotua. En valehtele, jos sanon, että meidän reservaatissa kävi päivän aikana yli 200 ihmistä silittelemässä Juusoa sekä Ruskaa ja kyselemässä rodusta. Valokuviakin kaksikosta otettiin kymmeniä ja kymmeniä. Me oltiin kuitenkin sen verran idässä, jossa laikat, huskyt ja samojedit ovat tuttuja. Lapinkoirahan oli äärimmäisen eksoottinen rotu. Team Juuso ja Ruska edusti rotua superisti, ja pakko myöntää, että kyyneleet eivät olleet meikäläisellä kaukana, kun huomasi, minkälaisia reaktioita kaksikko vierailijoissa sai aikaan. Erään parinkunnan kommentti oli, että tässä (Juuso ja Ruska) on näyttelyalueen kauneimmat koirat. =)

Kahta viikkoa myöhemmin matkattiin vieläkin idemmäs Valko-Venäjälle. Saatiin tälläkin kertaa Seija ja Ruska seuralaisiksemme. Ruska teki juoksua ja karvanlähtö oli alkanut. Otettiin yhden hengen huoneet kumpainenkin, jotta vältyttäisiin ylläripentueilta. Matkan edetessä kuitenkin huomattiin, ettei juoksu ole lähelläkään tärppejä: Juuso kävi välillä tarkastamassa tilanteen, muttei yrittänyt mitään Ruskan suhteen. Vähän turhaan siis otettiin eri huoneet, ja aika paljon pystyttiin viettämään aikaa samoissa tiloissa. Hyvä niin, sillä Juuso ja Ruska tulivat hyvin juttuun keskenään.

Juuso matkustaa: linja-autossa oli hyvät tukevat häkit

 Juuso otti hotellihuoneen heti omakseen

Minsk KV pyyhki sitten kaikki Latvian kurat unholaan: lauantain näyttelyssä Juusosta tuli Valko-Venäjän muotovalio ja sunnuntaina saatiin ihkaensimmäinen CACIB kera VSPn. Kehätouhu oli todella sekavaa Suomen kehiin tottuneena: minkään valtakunnan väriplakaatteja ei kehässä näytetty tai edes kerrottu, minkä arvosanan koira sai. Juuson valiotuminenkin selvisi meikäläiselle lauantaina vasta, kun hain arvostelulomakkeen, johon oli SERT-lappu niitattu. Itkuhan sitä sitten seurasi, ja sunnuntaina itku tuli jo kehässä, kun tajusi, että se ensimmäinen CACIB on nyt siinä. Mä olen tällainen vollottaja. :D

Lauantai: Juusosta BY MVA, Ruska BY MVA kera CACIBin

FI MVA BY MVA Cimulin Tiuhtiviuhti

Sunnuntaina Juusollekin CACIB

CACIB ja kippis!

Venäläinen näyttelykulttuuri ansaitsee kyllä pari sanaa: meno oli kuin villissä lännessä, mikä vielä korostui äärimmäisen ahtaan ja kämäisistä kämäisimmän näyttelypaikan ansiosta. Kauhea kilpailu kuka ehtii mistäkin ja mihinkin ensin, kun tilaa ei yksinkertasesti ollut. Kehät sentään olivat tilavia, mutta tavaroitaan ei meinannut mihinkään saada kehän reunalla, ellei vähän käyttänyt kyynärpäitään. Ja se mekkala kehässä! Valko-Venäjällä muille kehässäolijoille huutaminen  ei ollut kilpakumppaneiden häirintää. Myös kehän laidalla huudeltiin ohjeita ja yritettiin saada koiran huomio. Tällaiset ois kyllä suomalaisessa näyttelykehässä lähetetty aika äkkiä muualle.

Me majailtiin Minskin-viikonloppunamme Belarus-hotellin 19. kerroksessa. Sieltä oli kyllä ihan huimat näköalat varsinkin iltaisin. Toisin kuin kuulemma Suomessa samaan aikaan (kaatosadetta), oli Minskissä muutama aste pakkasta ja sää selkeä. Huone oli tilava ja toimiva. Juusokin otti sen heti omakseen. Hotellin ulko-ovelta aukeni reitti laajaan puistoon, jossa oli mukava koiria ulkoiluttaa. Ruokakin oli hyvää, vaikka olin toisenkinlaista juttua kuullut. No okei, esimerkiksi aamupalalla jotkut vaihtoehdot näyttivät ehdottomasti liian eksoottisilta mun makuun, mutta onneksi tuttuja ja turvallisiakin löytyi. =)

Minsk 19. kerroksesta kuvattuna - ei huono

Tullissa nysvättiin hyvä tovi tullessa mutta varsinkin mennessä. Niin käytiin koirat, tavarat, paperit ja auto perinpohjin läpi ja useamman virkailijan toimesta - kiitos viimeaikaisten terrori-iskujen. Valko-Venäläiset tullin virka-asut toivat meikäläiselle mieleen 70-80 -luvun Bond-leffat.

Bussi simahti pariinkin kertaan matkan aikana, mutta se ei haitannut, kun reissu oli muuten niin onnistunut. No sen verran on pakko vetää sanojaan takaisin, että kun bussi hyytyi kotimatkalla, niin pieni jännitys hiipi niskaan, että päästäänkö ajoissa Valko-Venäjän rajalle, ennenkuin viisumi vanhenee. Ehdittiinhän me onneksi! Mahtava reissu, ja näin koettiin sekin, mitä on olla näyttelyreissussa rajojen takana.

Viikonlopun kokonaissaldo

Soutamista ja huopaamista

Käytiin Juuson kanssa reilu viikko sitten silmätarkissa Riihimäellä. Taas oltiin jännän äärellä, sillä esim. Juuson hämäränäkö, jossa PRA:n pitäisi näkyä ensimmäisenä, ei ole edelleenkään tuntunut heikkenevän.

Juuson tulos on päivittynyt jo KoiraNettiin ja on taas vaihteeksi PRA: todettu. Mutta jotta asia ei olisi taas liian yksinkertainen, ei Juuson tilanne ole muuttunut kahden ja puolen vuoden takaisesta yhtään. Juusolla on kyllä silmän verisuonet ohuemmat kuin niiden olisi hyvä olla, mutta kun PRA:n tyypillisiin merkkeihin kuuluisi se, että verisuonet rapistuisivat silmien ulkosyrjiltä, halkovat ne Juuson silmiä ihan reunasta reunaan.

Per Axelsson oli itsekin aika äimänä tästä pysähtyneestä tilasta ja sanoi, että jos tämä PRA:ta olisi, pitäisi koiran olla sokeutunut jo aikapäiviä sitten. Verisuonien ei kuuluisi näyttää tuolta kuin mitä ne Juusolla näyttävät. On kuulemma hyvin erikoinen tapaus. Jotain muutakin verkkokalvon sairauden mahdollisuutta väläyteltiin.

Vielä tarkastusdokumenttia hypistellessäänkin Axelsson mietti ääneen, että mitäs tähän nyt laittaisi. Valitettavasti sain kuitenkin sen käsityksen, että sillä ei ole merkitystä, mitä rivilääkäri papereihin laittaa. Axelsson sanoi, että jos me ikinä paneeliin päästäisiin, tultaisiin me sieltä PRA-lausunnon kera takaisin. Panelistit eivät kuulemma tulosta muuta, kun ovat tuomionsa kerran antaneet.

Tarkkilomakkeeseen  laitettiin merkintä "status quo" - tilanne muuttumaton. Oikeasti, mun hermot ei enää kestä tätä eipäs-juupas-ehkä-ei sittenkään -soutamista ja huopaamista. Mutta ilmeisesti meidän ainoa toivo on Hannes Lohen geenitestissä. Voi kun se valmistuisikin pikimmiten! Mulla alkaa muuten ideat loppumaan kesken.

Pääasia tietenkin on, että Juuson näkökyky on säilynyt ja näyttäisi säilyvän vastedeskin. Vanhus siis pystyy jatkossakin elämään normi elämää. Itse en vaan edelleenkään saanut mielenrauhaa.

Per Axelssonin näkemys Juuson tilanteesta

Kiskon Agilityn epikset

Viime lauantaina oltiin Jeren kanssa seuramme järjestämissä agsakisoissa. Olin siis siellä kisaamassa mutta myös työntekijänä. Mölliluokan rata jälleen alla, tämäkin oli hyppyrata.

Samoilla linjoilla mentiin kuin syyskuun kisoissakin. Pari tyhmää mutta ei niin tyypillistä virhettä tuli, mutta meidän suunta on selkeästi oikea. Yhdellä esteellä tuli esimerkiksi kieltovirhe, kun vauhti loppui kesken. Mutta ne Jeren ylenpalttiset sähläykset tai mun varmistelut eivät olleet nyt ongelma. Ja siltikään, vaikka en varmistellut, mulla oli jo toistamiseen kisatilanteessa sellainen olo, että hitsi mullahan ei ole kiire. :D Parissa kohtaa olisin ehkä vieläkin enemmän voinut hakea Jereä edelliseltä esteeltä, ja senkin huomasin, että Jereä on hedelmällistä palkata myös sanoin.

Oon ollut siinä uskossa, että vain herkkupalkka toimii. Väärin! Huomasin sen jo itsekin radalla 5-esteellä, kun Jere teki niin hienon käännöksen siinä, eikä lähtenyt isolle loivalle kaarelle, niin hihkaisin että "jei hyvä Jere!" Se selkeesti innostui siitä ja sai menoonsa lisää buustia. Meidän treenikaveritkin sanoi meidän tekemistä seuranneena, että kun pidin enemmän ääntä radalla, niin Jereenkin tuli vipinää.

No niin, taas siis opittiin uutta. =) Pakko nyt hehkuttaa vielä sitä Jeren käännöstä. Hitsi se oli niiiiin hieno!! Jere ♡

Oivalluksia

Jeren treenikausi porskuttaa kovalla teholla. Edelleenkin sunnuntaisin käydään koirahallilla Katjan treeneissä. Torstaisin käytiin Salokanteleen Taijan ratakoulutuksessa. Vaihdamme loppuvuodeksi Taijan maanantaikurssille, jossa tehotreenataan erilaisia ohjauskuvioita, mutta ensi vuoden puolella olisi tarkoitus siirtyä takaisin ratatreenin pariin.

Taijan kurssi on jo ratojen puitteissa ja opetuksen laadussa ollut hyvä meille, mutta siellä olen opetellut myös oikea-aikaista ja tiheämpää palkkausta Jerelle. Ja ero on jo nyt huima. Jere kun on tuollainen ADHD, jonka energia on suorastaan ryöpsähdellyt treenien alkupuoliskolla. Meillä on tupannut vähän mennä treeniaikaa hukkaan siinä alun söhellyksessä, kun Jere on meinannut mennä seinistä läpi. Taijan treeneissä Jerellä on kehittynyt keskittymiskyky (myös siellä treenien alussa) sekä pitkäjänteisyys ihan silmissä! Kiva, kun Jeren kanssa pystyy jo nyt tekemään pidempääkin radanpätkää ilman, että se hermostuu tai haahuilee. =)

Osallistuttiin Anne Saviojan ratatreeniin pari viikkoa takaperin, ja sielläkin tapahtui kullanarvoisia oivalluksia. Anne ripitti mua siitä, että en voi varmistella menemällä esteiden luo seisomaan ja odottamaan, että koira tulee sinne luo. Mun pitäis muistaa, että Jere on paimenkoira, ja sen mielenkiinnon ja huomion saa liikkumalla itse. Esteiden vieressä seisoskelulla saan vaan koiran vauhdin hidastumaan, ja silloin koiralle jää aikaa keskittää huomio epäoleellisiinkin asioihin.

Myönnän, mä teen juuri tuota. Menen valmiiksi esteelle odottamaan, jotta saisin itselleni enemmän aikaa, etten olisi ainakaan myöhässä. Tässä kohtaa oivalsin senkin seikan, että mä luotan kyllä koiraan, mutta mä en luota itseeni. Siksi mä varmistelen.

Viime viikonloppuna oltiin Kiskon Agilityn seuramestaruuskisoissa, jossa pääsi testaamaan kaikkea opittua ja oivallettua (rata alla). Ei me palkinnoille päästy kovinkaan lähelle, mutta meidän eka rata tuntui kyllä tosi hyvältä. Mä en varmistellut: enempi hain Jereä edelliseltä esteeltä kuin että oisin mennyt seuraavalle odottelemaan. Jerellä säilyi vauhti sekä fokus muhun, eikä käyty räksyttämässä yleisölle tai kerjäämässä kenenkään voileipiä. Rata oli pitkä mölliradaksi. Meidän virheet oli harmittavia ja epätyypillisiä (esimerkiksi rimantiputuksia) mutta ei onneksi niitä tavallisia. Ja nyt keskityin itsekin huolella siihen ekaan starttiin, niin että en söhlännyt (unohtanut rataa tms.) Koska senkin oivalsin, että ekaan starttiin kannattaa Jeren kanssa panostaa, koska silloin sekä ohjaajassa että koirassa on vielä virtaa. Seuraavissa starteissa saattaa tulla varmisteluja, jollei ole palautunut, ja koirakin voi olla vielä väsynyt (niinkuin meille kävi ja on käynyt ennenkin).

Tästä on siis hyvä jatkaa. Viime viikonloppuna olin taas näyttelyssä, mutten oma koira muassa, vaan Jeren agsatreenikaverin cavalier-Alman kanssa. Alman omistaja oli kysynyt, josko voisin mennä Alman kanssa kehään. Olihan melkoinen oppimatka itsellekin, kun en ole ikinä pöydällä esitettävää koiraa kehään vienyt. Alma esiintyi reippaasti ja oli "vieraan" ihmisen hoiteissa täysin ok. En ole varma, jännittikö Alma pöydällä oloa vai oliko liian kylmä (Alma on vasta 1,5v ja tämä oli sen toinen näyttely ikinä, joten näyttelytilanne saattaa jännittää, mutta toisaalta aamu oli ihan pirun kylmä), sillä Alma pikkaisen tärräsi pöydällä ollessaan. Maassa Alma kyllä viipelsi ja esiintyi tosi reippaasti. Kiitos Nora luottamuksesta! Oli mukava kokemus. =)