Viime viikonloppuna oli vuorossa SWATin järjestämät agilitykisat. Nää oli ehkä ekat kisat Jeren kanssa mölliluokassa, missä ois voitu oikeesti pärjätäkin. Ne ihkaensimmäisethän oli medi-säkäluokassa (mölliluokan sisäänajo, ei siis sijoittumismahdollisuutta) ja ne edelliset meni päin puuta rimakorkeuksien ja vähäisen hiekkapohjatreenaamisen takia. Ainoa pieni kysymysmerkki oli tällä radalla pituus, jota ei olla koskaan kokeiltu neljällä palikalla.
No, kaikkihan ei mennyt kuin Strömsössä - tälläkään kertaa. :D Noin yleisesti herra Huumori nosti Jeressä päätään ja homma lyötiin osin lekkeriksi. Kaikissa kolmessa startissa ongelmat kuitenkin alkoivat puomin alastulossa, johon moni oli palkannut koiraansa. Mitään makupaloja sinne ei ollut jäänyt, mutta tuoksut toki, ja joka kerta Jere pysähtyi puomin jälkeen kuin seinään. Ekalla kerralla se jäi oikein imuroimaan aluetta, ja kun loppuviimein päästiin jatkamaan matkaa, oli mulla itellä ajatukset jossain ihan muualla ja unohdin radan. :D Tokallakin radalla Jeren meno tökkäsi puomin jälkeen, mutta ei jäänyt sen enempiä nuuskimaan. Vauhti kuitenkin pysähtyi kokonaan, ja hyppyihin lähdettiin melkein nollavauhdista. Rimat pysyi, mutta meno ei ollut vauhdikasta.
Sitten Jerelle iskikin hermostuminen. Se, mitä 4-6 -hypyillä tapahtuu (video), on tuollaisissa pattitilanteissa aika tyypillistä meitä. Mulla on päähänpinttymä siitä, että rata suoritetaan puhtaasti. Eli jos joku este menee väärin, niin se tehdään niin kauan uudestaan että se menee oikein. Näin koiralle ei jäisi mielikuvaa, että väärin suoritettu este olisikin oikein. Videon mukainen junnaaminen kuitenkin hermostuttaa Jeren ja se turhautuu. Alkaa räksytys. Ehkä kerjäsin verta nenästäni, kun Jere lopulta karkasi puomille.
Loppu rata menikin sitte hyvin. 9-putkelta haettiin oikea pää, pituudessa ei mitään ongelmaa, sieltä nätti kaarros hypylle ja putkeen. Takaseinän hypyt haettiin kaikki, vaikka ne suhteessa toisiinsa olikin tosi vinksallaan. Viimeinenkin hyppy noukittiin, vaikka melkein kaikki muut koirakot haksahtivat sen sijaan vieressä olevalle putkelle.
Mutta kuten videosta huomaa, oli Jeren A-esteen alastulo melkoisen nafti: se oli siinä ja siinä, etteikö olisi tullut kontaktivirhettä. Me ollaan Jeren kanssa ihan alusta asti tehty kontaktiesteet vauhdista, eikä pysähdytä/palkata alastulossa. Ne on menneet hyvin, virheitä ei ole tullut. Jere rakastaa kontaktiesteitä, joten niissä ei ole ollut edes syytä palkata - jo kontaktiesteiden suorittaminen sinänsä on Jerelle palkinto. Olin vähän yllättynyt, kun tuon "virheen" äkkäsin. Pitää seurata, ettei pääse tavaksi. Se on kuin veteen piirretty viiva, että tuo muuttuu oikeaksi virheeksi.
Jeren hassunhauskaa asennetta on kyllä pakko kehua ja tuoda julki myös näin kirjallisesti: vaikkakin Jere on agilityssä ihan täysillä mukana, mutta siltikin sillä on aika leppoisa suhtautuminen lajiin. Toisaalta se on ihan hyvä. Näin omakaan pipo ei kiristy liikaa ja tekemisessä säilyy huumori. Jos koira olisi täysi tosikko ja itsekin vetäisi koko ajan hampaat tiukassa irvessä, niin olisiko enää kenelläkään kivaa..? Jere on ihan huippupari! En halua edes ajatella aikaa, kun Jere ei enää agilityä pysty harrastamaan. Mä en löydä tuollaista työkaveria enää ikinä enkä koskaan. ♡
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti