Tapahtumakalenteri

  • Taija Salokanteleen ratatreenit torstaisin (Jere)
  • Koirahallin vakiotreenit sunnuntaisin (Jere)
  • 25.03.18 Lappalaiskoirien ER (Juuso)

24. helmikuuta 2012

Juuson kuulumisia

Juuson saamasta PRA-diagnoosista alkaa olla kulunut vuosi. Takana on pitkä ja pimeä talvi, joka on ollut otollista aikaa tarkkailla sen vaikutusta Juuson hämäränäköön. Heikentynyt hämäränäkö on PRA:n etenemisen ensimmäisiä oireita. Olen tehnyt Juusolle testejä: saako se hämärässä kopin herkkupalasta tai havaitseeko se iltalenkillä ollessamme tiellä nököttävän kävyn tai kivenmurikan. Olen tarkkaillut, esiintyykö Juuson käyttäytymisessä ilta-aikaan (ja muulloinkin) epävarmuutta tai varovaisuutta, sekä miten se käyttäytyy vieraita ihmisiä kohtaan: onko se epäluuloinen tai arka, ja väistääkö tai varooko se uutta ihmistä. Olen myös seurannut sitä, että pitääkö Juuson ns. katsoa sivuun nähdäkseen eteensä tai että pitääkö liikkeen tapahtua Juuson näkökentän keskellä, että se havaitsee sen (perifeerinen vs. sentraalisen PRA). Mitään oireita ei ole kuitenkaan ollut havaittavissa: Juuso puksuttaa menemään kuin aina ennenkin. Olimme eräänä talvi-iltana lenkillä, ja koska oli kohtalaisen liukasta, ja se slippailu tuolla teillä alkoi meikäläistä ärsyttämään suunnattomasti, päätin kävellä yhden pellon laitaan, jossa päästäisin pojat irti, että ne saisivat kuitenkin riittävästi liikuntaa. Heti remmit irrotettuani tajusin, että ei hitto mitenkäs Juuso! Että jos sillä oikeasti on ongelmia näön kanssa, niin ei ehkä ole järkevää pitää sitä vapaana. Mutta siellä se pöhelsi pusikoissa nuoremman tavoin, eikä ongelmia ilmennyt. Olen sittemminkin uskaltanut päästää pojat (Juusonkin) iltahämärissä vapaaksi.
Odotan suurella mielenkiinnolla Juuson tulevaa silmäkontrollia, joka on heti, kun vain Halikon eläinklinikalle tulee silmälääkäri vierailulle. Kaikki merkit viittaavat kyllä ihan muuhun kuin sokeutuvaan koiraan, mutta olen toki tietoinen, että koira pystyy feikkaamaan näkökykyään. Mutta jos niin käy, että diagnoosi on edelleen sama, niin ei voi kuin nostaa hattua Juusolle: jos jo vuoden takainen diagnoosi väitti silmämuutosten olevan selviä (ja pitäisi se kai käytöksessäkin jossain määrin huomata), niin Juuso on siltikin pitänyt iloisen, ennakkoluulottoman ja rohkean suhtautumisen elämään. On se vaan äijä!

22. helmikuuta 2012

Karkulainen



Emännän pikku tuulispää järjesti meikäläiselle ikävän pikku yllätyksen viime perjantaina. Olin lähdössä kouluun ja olin aikataulusta hippasen myöhässä, joten ylimääräistä ohjelmaa en välttämättä olisi siihen hetkeen kaivannut. Olin jo ulko-ovella vetämässä kenkiä jalkaan, ja Jere vikisi ja räksytti vieressä tapittaen tiiviisti ikkunasta ulos. Kiireessä en kerennyt Jeren liikkeitä seuraamaan, vaan oli hoppu olla jo menossa - ja samalla ovenavauksella pihalle sujahti myös mun juniorini. Into piukassa se pomppi pihamme pusikkoon, ja silloin huomasin sen, minkä perään Jere oli kitissyt: pihakoivussa vipelsi orava. Käskyistäni välittämättä Jere hyppi puun ympärillä räksyttäen taukoamatta. Kurre pakeni pian paikalta, minkä jälkeen Jere äkkäsi syreenipusikossa lymyävän pikkulintuparven. Nyt oli niiden vuoro saada kyytiä. Ryntäsin sisälle ja hain jääkaapista kinkkupaketin houkuttimeksi - turhaan: Jere oli vasta päässyt vauhtiin. Seuraavaksi se pomppasi naapureiden pihapiireihin lintuja säikyttelemään. Jeren kunniaksi on kuitenkin sanottava se, että vaikka se juoksenteli tuossa tiellä, joka on välillä hyvinkin vilkasliikenteinen, eikä se autio ollut nytkään, Jere käytti fiksusti pyörätien ojanpuoleista reunaa. Mutta ennenkuin se tuli takaisin omaan pihaan ja luokse, Jere kerkesi vielä säikäyttää rappusilleen tulleen naapurini juoksemalla kuin pyörremyrsky aivan tämän jalkojen vierestä. Sen jälkeen oli aamun jumppahetki suoritettu. :P


Nyt kun alkuun päästiin, niin kerrotaanpa lisää karkulaistarinoita. Keväällä 2009, kun olimme vielä isännän kanssa samassa työpaikassa ja olimme tulossa aamuvuorosta kotiin, yllätyimme totaalisesti, kun Juuso tönötti keskellä pihatietä. "Ihan varmasti laitoin oven kiinni lähtiessäni", ajattelin, mutta niin se vaan oli selkosenselällään (ovi ei ollut lukossa, kiinni kylläkin, ja jollain ihmeen konstilla nää kaks olivat saaneet sen auki). Ja Jereä ei näkynyt missään. Juuso äkkiä sisälle, ja sen jälkeen metsästämään pikkuriiviötä. Vajaan tunnin etsinnän jälkeen Jere löytyi noin puolen kilsan päästä kotoamme, ja se painoi menemään kirkonkylällä kuin vimmattu. Mitään käryä siitä, kuinka kauan kaksikko oli ollut karussa tai että mitä kaikkea ne olivat vapaudessa puuhailleet, ei ole, mutta onneksi eivät olleet jääneet auton alle.

Yksi erittäin-läheltä-piti -tilannekin on ollut: syksyllä 2008 olimme isännän kanssa tulleet Valtimon mökkireissulta takaisin kotiin ja olimme juuri purkamassa matkatavaroita autosta. Pojat pääsivät livahtamaan ovenraosta pakosalle ja juoksivat suoraan autotielle, Juuso edellä ja nelikuinen Jere tietenkin seurasi vanhemman esimerkkiä noudattaen. Oli senteistä kiinni, ettei Juuso jäänyt auton alle. Mä seisoin tienlaidassa ja huusin kuin sumutorvi - varmaan koko tienoo sen kuuli. Se hetki, kun näin tilanteen ja mietin, että kumpi ehtii ensin, auto vai Juuso, oli kyllä aivan kamala ja tuntui loputtoman pitkältä.





Sitten on tämmösiä hassujakin hetkiä, joita voi hymyillen muistella jälkikäteen. Keväällä 2004 Juuson ollessa pentu olimme isännän kanssa suorittamassa kevätsiivousta. Olin laittanut Juuson pihalle ketjuun, jotta se olisi vähemmän häiriöksi. Pentuna Juuso oli kovasti esimerkiksi mopin perään ja teki hurjia hyökkäysloikkia sen kimppuun. Yritä nyt siivota siinä sitten... No, olin juuri pesemässä keittiön ikkunaa, kun äkkäsin näköpiiriini pyörätiellä rollaattorin kanssa liikkeellä olleen papparaisen ja siinä ympärillä hyörivän mustan pienen koiran. Mulla meni pieni hetki, että tajusin sen olevan Juuso. Papparainen jo hakkasi rollaattoriaan maata vasten yrittäen säikyttää Juuson matkoihinsa siinä onnistumatta, päivastoin: Juuso tuntui vain saavan lisää vettä myllyyn. Olin niin nolona, etten kehdannut hakea Juusoa pois vaan tyydyin vain huikkaamaan ovenraosta tulokäskyn, jota Juuso tottelikin. Jaa-a, mitenköhän oli Juuso päässyt metallisesta ketjusta irti...

Nää pojat on niin kilttejä ja luttanoita olentoja, mutta välillä ne keksivät tuollaisia konnankoukkuja emännän pään menoksi, että taidan harmaantua ennenaikojani.