Karkulainen

Emännän pikku tuulispää järjesti meikäläiselle ikävän pikku yllätyksen viime perjantaina. Olin lähdössä kouluun ja olin aikataulusta hippasen myöhässä, joten ylimääräistä ohjelmaa en välttämättä olisi siihen hetkeen kaivannut. Olin jo ulko-ovella vetämässä kenkiä jalkaan, ja Jere vikisi ja räksytti vieressä tapittaen tiiviisti ikkunasta ulos. Kiireessä en kerennyt Jeren liikkeitä seuraamaan, vaan oli hoppu olla jo menossa - ja samalla ovenavauksella pihalle sujahti myös mun juniorini. Into piukassa se pomppi pihamme pusikkoon, ja silloin huomasin sen, minkä perään Jere oli kitissyt: pihakoivussa vipelsi orava. Käskyistäni välittämättä Jere hyppi puun ympärillä räksyttäen taukoamatta. Kurre pakeni pian paikalta, minkä jälkeen Jere äkkäsi syreenipusikossa lymyävän pikkulintuparven. Nyt oli niiden vuoro saada kyytiä. Ryntäsin sisälle ja hain jääkaapista kinkkupaketin houkuttimeksi - turhaan: Jere oli vasta päässyt vauhtiin. Seuraavaksi se pomppasi naapureiden pihapiireihin lintuja säikyttelemään. Jeren kunniaksi on kuitenkin sanottava se, että vaikka se juoksenteli tuossa tiellä, joka on välillä hyvinkin vilkasliikenteinen, eikä se autio ollut nytkään, Jere käytti fiksusti pyörätien ojanpuoleista reunaa. Mutta ennenkuin se tuli takaisin omaan pihaan ja luokse, Jere kerkesi vielä säikäyttää rappusilleen tulleen naapurini juoksemalla kuin pyörremyrsky aivan tämän jalkojen vierestä. Sen jälkeen oli aamun jumppahetki suoritettu. :P

Nyt kun alkuun päästiin, niin kerrotaanpa lisää karkulaistarinoita. Keväällä 2009, kun olimme vielä isännän kanssa samassa työpaikassa ja olimme tulossa aamuvuorosta kotiin, yllätyimme totaalisesti, kun Juuso tönötti keskellä pihatietä. "Ihan varmasti laitoin oven kiinni lähtiessäni", ajattelin, mutta niin se vaan oli selkosenselällään (ovi ei ollut lukossa, kiinni kylläkin, ja jollain ihmeen konstilla nää kaks olivat saaneet sen auki). Ja Jereä ei näkynyt missään. Juuso äkkiä sisälle, ja sen jälkeen metsästämään pikkuriiviötä. Vajaan tunnin etsinnän jälkeen Jere löytyi noin puolen kilsan päästä kotoamme, ja se painoi menemään kirkonkylällä kuin vimmattu. Mitään käryä siitä, kuinka kauan kaksikko oli ollut karussa tai että mitä kaikkea ne olivat vapaudessa puuhailleet, ei ole, mutta onneksi eivät olleet jääneet auton alle.

Yksi erittäin-läheltä-piti -tilannekin on ollut: syksyllä 2008 olimme isännän kanssa tulleet Valtimon mökkireissulta takaisin kotiin ja olimme juuri purkamassa matkatavaroita autosta. Pojat pääsivät livahtamaan ovenraosta pakosalle ja juoksivat suoraan autotielle, Juuso edellä ja nelikuinen Jere tietenkin seurasi vanhemman esimerkkiä noudattaen. Oli senteistä kiinni, ettei Juuso jäänyt auton alle. Mä seisoin tienlaidassa ja huusin kuin sumutorvi - varmaan koko tienoo sen kuuli. Se hetki, kun näin tilanteen ja mietin, että kumpi ehtii ensin, auto vai Juuso, oli kyllä aivan kamala ja tuntui loputtoman pitkältä.

Sitten on tämmösiä hassujakin hetkiä, joita voi hymyillen muistella jälkikäteen. Keväällä 2004 Juuson ollessa pentu olimme isännän kanssa suorittamassa kevätsiivousta. Olin laittanut Juuson pihalle ketjuun, jotta se olisi vähemmän häiriöksi. Pentuna Juuso oli kovasti esimerkiksi mopin perään ja teki hurjia hyökkäysloikkia sen kimppuun. Yritä nyt siivota siinä sitten... No, olin juuri pesemässä keittiön ikkunaa, kun äkkäsin näköpiiriini pyörätiellä rollaattorin kanssa liikkeellä olleen papparaisen ja siinä ympärillä hyörivän mustan pienen koiran. Mulla meni pieni hetki, että tajusin sen olevan Juuso. Papparainen jo hakkasi rollaattoriaan maata vasten yrittäen säikyttää Juuson matkoihinsa siinä onnistumatta, päivastoin: Juuso tuntui vain saavan lisää vettä myllyyn. Olin niin nolona, etten kehdannut hakea Juusoa pois vaan tyydyin vain huikkaamaan ovenraosta tulokäskyn, jota Juuso tottelikin. Jaa-a, mitenköhän oli Juuso päässyt metallisesta ketjusta irti...

Nää pojat on niin kilttejä ja luttanoita olentoja, mutta välillä ne keksivät tuollaisia konnankoukkuja emännän pään menoksi, että taidan harmaantua ennenaikojani.