Tapahtumakalenteri

  • Taija Salokanteleen ratatreenit torstaisin (Jere)
  • Koirahallin vakiotreenit sunnuntaisin (Jere)
  • 25.03.18 Lappalaiskoirien ER (Juuso)

30. joulukuuta 2012

Haastelua

Napattiin Jeren Usma-siskon blogista tämmöinen kiva haaste. Mahtavaa, sillä en olekaan huomannut haasteita olevan liikkeellä aikoihin. Matka menneisyyteen alkakoon...

1) Miksi päädyit tähän rotuun?
Silloin kun toistakymmentä vuotta sitten nykyisen avomiehen kanssa pistettiin kimpsut ja kampsut yksiin ja ostettiin yhteinen asunto, oli jo melkein heti alkuun juttua, että jossain vaihessa hankitaan koira lemmikiksi. Asiasta ei kauheasti neuvoteltu, mutta kummallakin oli sama rotu mielessä ja yhteisestä hiljaisesta sopimuksesta päädyimme lapinkoiraan. Koiran piti olla kompaktikokoinen, kotimainen, koirannäköinen ja suhteellisen helppohoitoinen. Kokemusta rodusta meillä oli todella vähän ja tietämystä vieläkin vähemmän. Avomiehen sedällä oli joskusmuinoin ollut lapinkoira, joten sieltä se alkukipinä ehkä syttyi.

Pakko kertoa tähän väliin eräs lapsuusmuisto. Olin alta kymmenen vuotias, ja siskollani ja minulla oli lukuisien pehmolelujen joukossa pesukarhu. Minä leikin, että pesukarhu on koirani. Rullasin pesukarhun hännän sen selän päälle ja kiinnitin langalla, jotta se myös pysyi siellä. Taisin jo silloin tietää, mikä on tuleva koirarotuni. ;)

2) Entä miksi juuri kyseinen yksilö?
Ensimmäistä koiraamme etsiessämme mentiin aika fiilispohjalta. Kävimme muutamassa kennelissä katsomassa pentuja. Tammelassa sitten kävi oikeastaan niin, että Tiuhtiviuhti-niminen pikkumies valitsi meidät. Kasvattaja oli ystävällinen, asiansatunteva ja auttavainen. Kennelissä kaikki loksahti paikoilleen ja tuli tunne, että tämä on se meidän pentu. Tunne oli oikea - Tiuhtiviuhti oli nappivalinta. Juuso muutti meille. Samana keväänä kasvattaja sai hakemansa kennelnimen, ja uuden perheenjäsenemme nimi piteni Cimulin Tiuhtiviuhtiksi.

Juuson kaverin etsiminen alkoi jo noin vuotta aiemmin kuin se sitten lopulta meille tuli. Oikeaa yhdistelmää vaan ei tahtonut millään löytyä. Loppukesällä -08 olin treenaamassa Juusoa jälkimetsässä yhdessä Piian kanssa, jonka tunsin Varsinais-Suomen Lappalaiskoirien toiminnan kautta. Piialla oli vakikoiransa Seitan lisäksi mukana iki-ihana Haldi-pentu, ja Piia vinkkasikin, että siellä olisi yksi uros vielä vapaana. Piian kolmas koira Väiski on pentujen isä. Valloittava vilpertti Don Huono lopulta muuttikin meille.

3) Miten keksit koirasi nimen?
Ne ovat olleet jo etukäteen mietittyinä. Ennenkuin ensimmäisessäkään kennelissä oltiin vierailtu, olin päättänyt, että pojan nimeksi tulee Juuso. Toisen koiran nimen piti niinikään alkaa J-kirjaimella, ja innokkaana pesäpalloihmisenä nimesin uuden tulokkaan Jere Dahlströmin mukaan. :) Kolmannenkin koiran nimi on jo päätetty, vaikka siitä, milloin sellainen tulee, ei ole tietoa - ja kyllä, nimi alkaa J:llä. ;)

4) Jos joskus ottaisit jonkun muun rotuisen koiran, mihin ehkä päätyisit?
Mahdollisesti bordercollien.

5) Onko koirallasi jotain epäkoiramaisia tapoja?
Hmm, mikähän on epäkoiramaista, vaikea määrittää... Kummallakin noista on ihan omanlaisensa tavat, mikä tekee niistä uniikkeja persoonia, ja hyvä niin. On rikkaus omistaa kaksi niin erilaista koiraa.

6) Milloin koirasi sai sinut viimeksi nauramaan? Mitä tapahtui?
Tätä tapahtuu päivittäin, ja varsinkin Jere tuo pikku hepsankeikka saa minut useinkin nauramaan - on se sen verran hupsu, toimelias ja ilmeikäs otus. Toisaalta hyvin pienetkin asiat saavat hymyn huulille: aamulla saatan herätessäni todeta, että Juuso on könynyt viereeni nukkumaan. Se saa väkisinkin hyvälle mielelle.

7) Mikä on pahin tuho, jonka koirasi on saanut aikaan?
Juuso on ollut aikas helppo tapaus, se ei ole paljon tuhoja tehnyt. Pentuaikana kiinnostus meidän kangassohvaan oli kova, mutta siihen - niinkuin moneen muuhunkin - tehosi raaka valkopippuri. Yhden mamman viherkasvin Juuso pisti teini-iässä palasiksi, mutta sen laitan mielenosoituksen piikkiin: jätkä ei tainnut saada aamulla tarpeeksi huomiota emännän tullessa yövuorosta kotiin, ja kun päivällä heräsin, löytyi osiin pistelty kasvinraato olohuoneen lattialta.

Jere taasen kunnostautui aikaansaapuudessa varsinkin pentuaikana. Etenkin kengännauhat olivat pojan suosiossa. Kerran, tullessani illalla kotiin hautajaisista, oli Jere myllännyt kaikki jukkapalmuni mullat juurineen lattialle. Onneksi kasvi kesti Jeren terrori-iskun. Kaikkein mieleenpainuvin herra Hepsankeikan tuhotyö lienee kuitenkin sängynpeitteiden suolistaminen: Jere tyhjensi peiton sisälmyksistään.

8) Mikä on koirasi lempipaikka kotona?
Juuson lempipaikat ovat makuuhuoneessa pyykkitelineen alla (jota pidänkin aina paikallaan oli pyykkejä tai ei ihan Juuson takia), keittiössä pöydän alla tai olohuoneessa sohvan takana. Jere taas tykkää olla olkkarin tuolin takana, jääkaapin ja keittiön pöydän välissä tai omassa majassaan (=kuljetushäkki, johon olen pinonnut vähän tavaraa päälle, niin on se semmoinen suojaisa luola Jerelle).

9) Lempikuva/lempikuvat koirastasi?
Niitä olisi lukuisia, mutta valitsin kummastakin kolme mieluisinta. Jerestä ketunpoikakuvan ajalta, jolloin olimme Valtimossa mökkeilemässä. Jere oli tuolloin 4-kuinen. Toisena viime vuoden joulukorttikuva. Ja kolmantena Jeren Ilmeellä-passikuvakavalkadi. Kaikille kuville yhteistä on Jeren ilmeikkyys, jota sillä totisesti piisaa.

Juuson kuvien teema taas on sympaattisyys. Sitähän se on lähes joka tilanteessa, söpö ja sympaattinen. Ensimmäinen kuva on ensimmäiseltä viikolta Juuson muutettua meille - vauhtia ja virtaa riittää. Kakkoskuvassa Juuso yhdessä lempipaikoistaan, sohvalla, josta näkee hyvin ohikulkutien tapahtumat sekä pystyy mukavasti köllöttelemään leveästi. Kolmas kuva Juuson kasvattajan järjestämästä kasvattitapaamisesta. Juuso on siinä "pikkusiskonsa" Senin (Cimulin Ustit) kanssa - veljellistä rakkautta.
©Erja Sippo -07

Me ollaan vähän myöhässä tän haasteen kanssa, sillä se on kiertänyt suurinta osaa tuttujen blogeja jo aikapäiviä sitten, mutta me voitais haastaa Jeren Helmi-tytär, Jeren Väiski-iskän omistaja Piia, TiKoRu:n Minna-Mari sekä Jekkulat. Muutkin, jotka vaan tykkäävät muistella menneitä, niin kannattaa lähteä mukaan. =)

21. joulukuuta 2012

Jouluiloa!

Juuso ja Jere toivottavat hyvää joulua ja parempaa uutta vuotta kaikille blogin seuraajille.

9. joulukuuta 2012

Kuvia Helsinki Winneristä

Olin eilen seuraamassa koiranäyttelyiden suurtapahtumaa Helsinki Winneriä. Kehän laidalla hurahtikin yli viisi tuntia, ja siinä samalla tuli kuvattua liuta suomenlapinkoiria, joita oli tapahtumaan ilmoitettu peräti 88 kappaletta - muunmuassa Juuson Tino-veli. Kuvakavalkadi löytyy galleriasta.
Heikunkeikun Unelmien Prinssi

29. lokakuuta 2012

Kuin kaksi marjaa


Herra Repolainen ja Jere

Unilelu ja Juuso

25. lokakuuta 2012

Jeren terveyspäivityksiä


Jaha, polkaistaanpas Juuson ja Jeren blogi taas pienen tauon jälkeen käyntiin. Tää näyttäs olevan jokasyksyinen traditio: kesän väistyessä, päivien lyhetessä ja syyssateiden tullessa meikäläinen jotenkin hiipuu ja samalla hiipuu myös poikien blogi, kunnes saan taas itseäni niskasta kiinni. Mä vaan olen niiiin kesäihminen.

Ei tässä nyt mitään maitamullistavaa ennen eilistä olekaan tapahtunut. Eilen käytiin Jeren kanssa silmätarkissa. Tutkimuksen suoritti tuttuun tapaan Päivi Vanhapelto. Silmät olivat edelleen terveet. Jippii! =) Tieto päivitetty myös Jeren sivuille. Samalla reissulla käytiin puntarissakin. Jere on palautunut takaisin höyhensarjaan. Vaaka näytti 15,4kg. Ei tuon herra Hepsankeikan kropassa vaan kilot pysy... :P Mun pikkuiseni

Ainiin, ja Jeren ja Nellin lapset täyttivät eilen puoli vuotta. Onnea!

12. elokuuta 2012

Näyttelykuvia Helsingistä

Ikimuiston Gasoliini - on se nätti!

Olin eilen Helsingin Tuomarinkartanossa koiranäyttelyä kuvaamassa. Juuson kasvattaja Erja oli ilmoittanut Kamu-koiransa sinne, ja päätin lähteä matkaseuraksi ja apukäsiksi. Samalla tuli ikuistettua parikymmentä lapinkoiraa muistikortille. Uroksia oli paikalla yhdeksän ja narttuja kymmenen. Tuomarina toimi Saara Sampakoski.
Pörröpöksyn Karva-Kamu - nimensä veroinen

Päivä oli lämmin ja aurinkoinen. Kamu sijoittui nuorten luokassa toiseksi saaden ERIn ja mukavan arvostelun. Kuvia näyttelyn koirista täällä.
Peikkovuoren Wanda - ROP

5. elokuuta 2012

Juuso operoitavana

Juuso kävi toissapäivänä kirurgin pöydällä, kun siltä poistettiin luomi. Löysin viime viikonloppuna Juuson kainalosta möykyn, jota hieman tutkailtuani luulin ensin punkiksi. Se oli siksi juuri oikean kokoinen ja näköinen. Pojat ovat kumpainenkin saaneet punkkilitkut niskaansa, mutta käyn niiden turkit siitäkin huolimatta aika-ajoin läpi. Melkoisen idioottivarmoja ovat litkut olleetkin: viime vuonna ei ollut kummallakaan punkkeja, ja toissa vuonna nyppäsin sekä Juusolta että Jereltä yhden mieheen.

Yritin tätäkin möykkyä muutaman kerran pihdeillä irti, mutta eihän se tietenkään lähtenyt. Siinä vaiheessa en ajatellutkaan muita vaihtoehtoja, ja ihmettelin vain, että onpas sitkeä tapaus. Maanantaina koetin irroittamista vielä kertaalleen, jolloin Juuso jo protestoi rääkäisten. No eihän möykkyä paikoilleenkaan voinut jättää, ja soitin lääkärille. Poikettiin kliniikalla heti samana päivänä. Hoitajakin yritti "punkkia" sellaisella siimavempaimella. Vasta lääkäri totesi möykyn luomeksi. 
Taas teippi tassussa, nyt sentään oikea poikien väri ;)

Päätin, että paras on poistaa luomi, ja varasin Juusolle ajan. Sitä oltiin jo yritetty  sen verran monta kertaa repiä irti, joten kainalo mahdollisesti oli hieman ärtynyt. Lisäksi luomen paikka ja muoto vahvistivat päätöstä: kainalo saattaisi hautoa luomea, se voisi hankautua, iho mennä rikki ja tulehtua. Sitten voisikin olla paljon isompi operaatio kyseessä, puhumattakaan siitä että se olisi Juusolle kivuliaampi.

Perjantaina aamupäivällä käveltiin kliniikalle, jossa Juuso ensin rauhoitettiin. Edellisiin rauhoituskertoihin verraten jätkä putosi kanveesiin ennätysajassa. Ehdin jo huolestua, että oliko Juuso saanut jotain väärää ainetta. Kaikki meni kuitenkin hyvin: luomi saatiin oikein siististi pois laserilla, eikä edes tikkejä tarvittu. Haavakohta oli jo myöhemmin päivällä kotona tarkastaessani siisti, vaikka se hieman punoitti. Seuraavaan aamuun mennessä punoitus oli häipynyt.

Tujut olivat rauhoitusaineet, sillä niin töttöröönä en ole Juusoa nähnyt sitten lonkkakuvauksien -06. Poika ei tahtonut edes autoon päästä, kun lähdimme kliniikalta kotiin. Kotona se törmäili ovenkarmeihin ja kompuroi matonkulmiin. Tosin muutaman tunnin unet haihduttivat unilääkkeet, ja jo illalla jätkä oli valmis lenkille. Muutama päivä tässä ollaan otettu ja otetaan rauhallisemmin, mutta eiköhän sen jälkeen palata taas normiarkeen ja voidaan riehua niinkuin tavallisesti.

28. heinäkuuta 2012

Domino

Juuso yllätti emännän - tai ehkä se meni enemminkin niinpäin, että emäntä on totaalisesti ollut puusilmä. Juuso on sittenkin domino. ♥ Olin pari päivää sitten ripustamassa pyykkejä ulkonarulle, ja Juuso oli tarkkailemassa tilannetta makuuhuoneen auki olevassa räppänässä, joka on ihan pyykkitelineen tuntumassa: Juuson raidallinen nenä näkyi erinomaisesti ikkunanraosta.

Nyt, kun katselin vanhoja valokuvia Juusosta, niin näkyyhän tuo raita jo vuoden -05 ja -06 otoksissa, eli ei ole mikään vanhuuden aiheuttama värivirhe. Likaisessa valossa (hehkulamppu/loisteputki) raita näkyy todella huonosti, ja muutenkin se on vaikeasti havaittavissa, jos nenä on märkä (tummassa värissä aiheuttaa kiiltoa). En siltikään tajua, miten tämä on jäänyt minulta totaalisesti huomaamatta...

Juusolla ei ole dominolle tyypillisiä erityisen laajoja vaaleita merkkejä, mutta tumman ja vaalean värin raja on paikoin kuin veitsellä leikattu. Juuson tapaus ei ole pentueensa ensimmäinen: sen sisko Mette on niinikään myöhemmällä iällä osoittautunut dominoksi.

Mitenköhän domino mahtaa periytyä..? Juuson sukutaulussa ei raitaneniä ainakaan ihan lähisuvussa esiintyne, mutta "veitsellä leikattuja" merkkivaihteluita on ainakin Sintillä (Fidelis Zini) ja Pätkällä (Staalon Lapinjoiku).

5. kesäkuuta 2012

Onnea Jere!


Emännän pieni hepsankeikka ja tuulispää täyttää tänään neljä vuotta ja on nyt ainakin fyysiseltä iältään aikuinen - vaikkei se aina käytöksessä näykään. :D Illalla kestitään päivänsankaria maksalaatikko-nakkikakulla, mutta muuten vain nautitaan yhdessäolosta ja kesästä. Sylintäydeltä onnea myös sisko-Usmalle ja veli-Haldille!

16. huhtikuuta 2012

13. huhtikuuta 2012

Juuson silmäkontrolli

Kävimme toissapäivänä suurella mielenkiinnolla odottamassani silmätarkissa Juuson kanssa. Vuosi sitten saatu diagnoosi oli melko musertava ja masentava: tutkimusdokumentissa Juuson silmät oli ruksittu yltympäri ja kommenttikohdassa todettiin, että muutokset ovat selkeitä. Merkkejä hiipuvasta näkökyvystä kuitenkaan ei ole Juusosta huomannut.


Silmätarkastuksen suoritti Päivi Vanhapelto. Tämänkertainen tutkimustulos oli huomattavasti valoisampi kuin edeltäjänsä: lääkäri oli panelistien kanssa samaa mieltä, että Juuson silmissä on PRA, mutta silmämuutokset ovat kuulemma varsin vähäisiä. Siinä siis taisi olla syy, miksi en ole kuluneena talvena huomannut Juuson käytöksessä mitään muuttuneen, sillä muutokset eivät ole vaikuttaneet sen näkökykyyn. Ja jos sairaus on vähänkään armollinen, ei Juuso menetä näkökykyään kokonaan ainakaan PRA:n takia.

Vaikka diagnoosi sinänsä on tietenkin ikävä, oli kuitenkin helpotus kuulla, että tilanne ei ole niin paha, miltä viime vuonna vaikutti. Ja olen toki käynyt läpi erinäisiä artikkeleita koiran silmäsairauksista, ja esimerkiksi PRA:n mahdollisista ikävistä sivuvaikutuksista luin mainitun muunmuassa erilaiset käytöshäiriöt, joiden vuoksi koiria on jouduttu jopa lopettamaan. Juuso on sen verran rautainen jätkä, että se pärjäisi varmasti ilman näkökykyäkin, mutta eihän sitä voi etukäteen koskaan ihan täydellä varmuudella sanoa. Tämän tutkimustuloksen valossa Juuson tulevaisuus vaikuttaa siis huomattavasti positiivisemmalta kuin vuosi sitten, ja Juuson parasta ja pärjäämistä tässä ensisijaisesti ajattelenkin.

Ikävä juttu tässä on se, etten voi koskaan käyttää Juusoa jalostuksessa. Juuso on niin mahtava ja terve otus muuten, että olisin toivonut sille jälkikasvua. Nyt se ei siis ole mahdollista. Ja koska on perinnöllisestä sairaudesta kysymys, ja Juuson sisaruksia on käytetty jalostukseen, voi tauti ikävästi putkahtaa esiin missä vain. Sitä tässä vain ihmettelen, että mistä PRA on Juusolle tullut, kun sen suvussa sitä ei ole keneltäkään muulta löytynyt. Ajattelin ottaa yhteyttä Optigeniin, joka aikoinaan tutki Juuson prcd-PRA -verinäytteen, josko heillä olisi kyseinen näyte vielä tallella. Jospa siellä oltaisiin kiinnostuneita tutkimaan näytettä tämän asian tiimoilta.

Juuso oli kyllä melkoinen tapaus taas, kun tuolla kyseisellä lääkärikäynnillä oltiin. Silmätippojen laitto oli aina vain yhtä hankalaa: piti olla pannat ja kuonokopat, jotta sätkivä ja rääkyvä koira saatiin edes jotenkuten pidettyä paikoillaan. Se on kyllä välillä niin itsepäinen otus, ja vanhemmiten pahenee vain. Odotustilassa se haastoi muita koiria tuijotuskisaan, ja kun toisen koiran kantti petti ja se alkoi rähisemään Juusolle, oli toisella niin itsetyytyväinen katse ettei paremmasta väliä. On se salakavala koira! :D

22. maaliskuuta 2012

Julkkispojat

Olin opiskelujeni puolesta työharjoittelussa paikallisessa sanomalehdessä, ja tuli siinä työkavereiden kanssa jossain vaiheessa juttua Juusosta ja Jerestä sekä tästä blogista. Yksi työkavereista sitten ehdottikin, että mitäs jos tehtäisiin siitä juttu. Ja niin oli pojat päätyneet tämän viikon lehteen. Pitäjän pikku julkimot. Ja miten edustavina ne ovatkaan tossa kuvassa, poseeraavatkin taas niin esimerkillisesti ja katsovat kameraan... :P Artikkelin saa suuremmaksi sitä klikkaamalla.


24. helmikuuta 2012

Juuson kuulumisia

Juuson saamasta PRA-diagnoosista alkaa olla kulunut vuosi. Takana on pitkä ja pimeä talvi, joka on ollut otollista aikaa tarkkailla sen vaikutusta Juuson hämäränäköön. Heikentynyt hämäränäkö on PRA:n etenemisen ensimmäisiä oireita. Olen tehnyt Juusolle testejä: saako se hämärässä kopin herkkupalasta tai havaitseeko se iltalenkillä ollessamme tiellä nököttävän kävyn tai kivenmurikan. Olen tarkkaillut, esiintyykö Juuson käyttäytymisessä ilta-aikaan (ja muulloinkin) epävarmuutta tai varovaisuutta, sekä miten se käyttäytyy vieraita ihmisiä kohtaan: onko se epäluuloinen tai arka, ja väistääkö tai varooko se uutta ihmistä. Olen myös seurannut sitä, että pitääkö Juuson ns. katsoa sivuun nähdäkseen eteensä tai että pitääkö liikkeen tapahtua Juuson näkökentän keskellä, että se havaitsee sen (perifeerinen vs. sentraalisen PRA). Mitään oireita ei ole kuitenkaan ollut havaittavissa: Juuso puksuttaa menemään kuin aina ennenkin. Olimme eräänä talvi-iltana lenkillä, ja koska oli kohtalaisen liukasta, ja se slippailu tuolla teillä alkoi meikäläistä ärsyttämään suunnattomasti, päätin kävellä yhden pellon laitaan, jossa päästäisin pojat irti, että ne saisivat kuitenkin riittävästi liikuntaa. Heti remmit irrotettuani tajusin, että ei hitto mitenkäs Juuso! Että jos sillä oikeasti on ongelmia näön kanssa, niin ei ehkä ole järkevää pitää sitä vapaana. Mutta siellä se pöhelsi pusikoissa nuoremman tavoin, eikä ongelmia ilmennyt. Olen sittemminkin uskaltanut päästää pojat (Juusonkin) iltahämärissä vapaaksi.
Odotan suurella mielenkiinnolla Juuson tulevaa silmäkontrollia, joka on heti, kun vain Halikon eläinklinikalle tulee silmälääkäri vierailulle. Kaikki merkit viittaavat kyllä ihan muuhun kuin sokeutuvaan koiraan, mutta olen toki tietoinen, että koira pystyy feikkaamaan näkökykyään. Mutta jos niin käy, että diagnoosi on edelleen sama, niin ei voi kuin nostaa hattua Juusolle: jos jo vuoden takainen diagnoosi väitti silmämuutosten olevan selviä (ja pitäisi se kai käytöksessäkin jossain määrin huomata), niin Juuso on siltikin pitänyt iloisen, ennakkoluulottoman ja rohkean suhtautumisen elämään. On se vaan äijä!

22. helmikuuta 2012

Karkulainen



Emännän pikku tuulispää järjesti meikäläiselle ikävän pikku yllätyksen viime perjantaina. Olin lähdössä kouluun ja olin aikataulusta hippasen myöhässä, joten ylimääräistä ohjelmaa en välttämättä olisi siihen hetkeen kaivannut. Olin jo ulko-ovella vetämässä kenkiä jalkaan, ja Jere vikisi ja räksytti vieressä tapittaen tiiviisti ikkunasta ulos. Kiireessä en kerennyt Jeren liikkeitä seuraamaan, vaan oli hoppu olla jo menossa - ja samalla ovenavauksella pihalle sujahti myös mun juniorini. Into piukassa se pomppi pihamme pusikkoon, ja silloin huomasin sen, minkä perään Jere oli kitissyt: pihakoivussa vipelsi orava. Käskyistäni välittämättä Jere hyppi puun ympärillä räksyttäen taukoamatta. Kurre pakeni pian paikalta, minkä jälkeen Jere äkkäsi syreenipusikossa lymyävän pikkulintuparven. Nyt oli niiden vuoro saada kyytiä. Ryntäsin sisälle ja hain jääkaapista kinkkupaketin houkuttimeksi - turhaan: Jere oli vasta päässyt vauhtiin. Seuraavaksi se pomppasi naapureiden pihapiireihin lintuja säikyttelemään. Jeren kunniaksi on kuitenkin sanottava se, että vaikka se juoksenteli tuossa tiellä, joka on välillä hyvinkin vilkasliikenteinen, eikä se autio ollut nytkään, Jere käytti fiksusti pyörätien ojanpuoleista reunaa. Mutta ennenkuin se tuli takaisin omaan pihaan ja luokse, Jere kerkesi vielä säikäyttää rappusilleen tulleen naapurini juoksemalla kuin pyörremyrsky aivan tämän jalkojen vierestä. Sen jälkeen oli aamun jumppahetki suoritettu. :P


Nyt kun alkuun päästiin, niin kerrotaanpa lisää karkulaistarinoita. Keväällä 2009, kun olimme vielä isännän kanssa samassa työpaikassa ja olimme tulossa aamuvuorosta kotiin, yllätyimme totaalisesti, kun Juuso tönötti keskellä pihatietä. "Ihan varmasti laitoin oven kiinni lähtiessäni", ajattelin, mutta niin se vaan oli selkosenselällään (ovi ei ollut lukossa, kiinni kylläkin, ja jollain ihmeen konstilla nää kaks olivat saaneet sen auki). Ja Jereä ei näkynyt missään. Juuso äkkiä sisälle, ja sen jälkeen metsästämään pikkuriiviötä. Vajaan tunnin etsinnän jälkeen Jere löytyi noin puolen kilsan päästä kotoamme, ja se painoi menemään kirkonkylällä kuin vimmattu. Mitään käryä siitä, kuinka kauan kaksikko oli ollut karussa tai että mitä kaikkea ne olivat vapaudessa puuhailleet, ei ole, mutta onneksi eivät olleet jääneet auton alle.

Yksi erittäin-läheltä-piti -tilannekin on ollut: syksyllä 2008 olimme isännän kanssa tulleet Valtimon mökkireissulta takaisin kotiin ja olimme juuri purkamassa matkatavaroita autosta. Pojat pääsivät livahtamaan ovenraosta pakosalle ja juoksivat suoraan autotielle, Juuso edellä ja nelikuinen Jere tietenkin seurasi vanhemman esimerkkiä noudattaen. Oli senteistä kiinni, ettei Juuso jäänyt auton alle. Mä seisoin tienlaidassa ja huusin kuin sumutorvi - varmaan koko tienoo sen kuuli. Se hetki, kun näin tilanteen ja mietin, että kumpi ehtii ensin, auto vai Juuso, oli kyllä aivan kamala ja tuntui loputtoman pitkältä.





Sitten on tämmösiä hassujakin hetkiä, joita voi hymyillen muistella jälkikäteen. Keväällä 2004 Juuson ollessa pentu olimme isännän kanssa suorittamassa kevätsiivousta. Olin laittanut Juuson pihalle ketjuun, jotta se olisi vähemmän häiriöksi. Pentuna Juuso oli kovasti esimerkiksi mopin perään ja teki hurjia hyökkäysloikkia sen kimppuun. Yritä nyt siivota siinä sitten... No, olin juuri pesemässä keittiön ikkunaa, kun äkkäsin näköpiiriini pyörätiellä rollaattorin kanssa liikkeellä olleen papparaisen ja siinä ympärillä hyörivän mustan pienen koiran. Mulla meni pieni hetki, että tajusin sen olevan Juuso. Papparainen jo hakkasi rollaattoriaan maata vasten yrittäen säikyttää Juuson matkoihinsa siinä onnistumatta, päivastoin: Juuso tuntui vain saavan lisää vettä myllyyn. Olin niin nolona, etten kehdannut hakea Juusoa pois vaan tyydyin vain huikkaamaan ovenraosta tulokäskyn, jota Juuso tottelikin. Jaa-a, mitenköhän oli Juuso päässyt metallisesta ketjusta irti...

Nää pojat on niin kilttejä ja luttanoita olentoja, mutta välillä ne keksivät tuollaisia konnankoukkuja emännän pään menoksi, että taidan harmaantua ennenaikojani.

8. tammikuuta 2012

Talven riemua

Pitkän, synkeän ja loskaisen kauden jälkeen saatiin tänne eteläänkin lunta ja pakkasta. Käytiin Juuson ja Jeren kanssa tuossa läheisellä pellolla vähän kirmailemassa, ja pojat ottivatkin parituntisesta kaiken ilon irti. Luntahan nuo rakastavat yli kaiken.



Välittömästi, kun päästin kaksikon hihnoista, säntäsivät pojat melkoiseen kilpajuoksuun. Hippa!



Kato, mä lennäääääään...


Juuso taas kerran tavoilleen uskollisena katosi toviksi omille teilleen. Se on välillä semmoinen oman tiensä kulkija. Ja ois kyllä pitäny arvata, kun se on taas pari päivää ulvonu tyttökoirien ihanien tuoksujen perään...


Jere taas ei koskaan katoa näköpiiristä.


Juuson kaulus meni pakkasessa ihan kuuraiseksi, poika sai joulupukin parran. :D


Talvikukkia



Mistähän hullujenhuoneelta tuo oikeemmanpuoleinen on karannu... X)


Perhanan lumipaakut!



Jerellä oli omaa kivaa.


Onnea Juuso!



Juuso, elämäni koira, äijä ja halinalle samassa paketissa, saavutti eilen kunnioitettavan veteraani-iän rajapyykin. Onnea Juuso! Varsinkin nää synttäripäivät ruukaa olemaan sellaisia päiviä, kun helposti alkaa muistelemaan koiransa ensikohtaamista, pennunhakureissua, ensimmäistä iltaa yhdessä, ekoja viikkoja... Niin kävi eilenkin. Muistan sen vieläkin niin elävästi kuinka epävarma olin itsestäni varsinkin ekoina päivinä ja kuinka jännitti: kai osaan hoitaa sitä oikein, kai se on onnellinen ja sillä on hyvä olla. Ja kuinka ihana otus Juusosta on tullutkaan! Toivotaan, että saadaan viettää vielä monta yhteistä vuotta.

Juuso noin kuukauden ikäisenä, vielä kasvattajan hoivissa. ©Erja Sippo