Syksyn kuulumisia

Syksy on jo pitkällä ja harrastuskausi polkaistu käyntiin aikapäiviä sitten - ja mun tapahtumakalenterissa pyörii aina vaan Helsingin kesä- sekä Turun elonäyttelyt... No korjataanpa tää tilanne nyt viimeinkin.

Meikäläisen synttäripäivä heinäkuussa tosiaan vietettiin Helsingin kesänäyttelyssä Tuomarinkartanon vinttikoirakeskuksella. Tuomarina lappalaisilla toimi Kirsi Honkanen, joka oli tuttu jo viime vuoden Salon-näyttelystä. Sieltä mulle lopulta, kaikesta huolimatta (Juuso VSP-VET) jäi semmoinen mielikuva, että Juuso oli vähän platku kehässä ja meni sieltä mistä aita matalin tyyliin "ollaan ja tehdään kun on pakko". Se esiintyi joo, mutta teki vain tarvittavan. Reippaus ja iloisuus puuttuivat. Ei se Salo KR huono ollut, mutta kun ennen sitä oli ollut ihan huikeitakin hetkiä ja upeita esiintymisiä, ni semmoinen perus on vaan perus. Ja kyllä vaan esiintymisellä saa paljon aikaan: kesä-Helsingissä oli kehässä taas pirtsakka Juuso, ja vaikka arvostelu on samantyyppinen Salon kanssa, oli se heti paljon positiivissävytteisempi. 

"Hyvä koko, hyvässä kunnossa oleva veteraaniuros. Hyvä pään malli ja vahvuus. Erinomainen sukupuolileima. Hyvin kiinnittyneet korvat. Erittäin hyvä kaula, vahva selkä. Riittävän ylös kiinnittynyt häntä. Täyteläinen runko. Sopiva raajaluuston vahvuus. Riittävät kulmaukset. Hyvä askelpituus, liikkuu edelleen hyvällä takapotkulla. turkki ei parhaassa mahdollisessa näyttelykunnossa (hieman makaava). Miellyttävä kehäkäytös."

Kesä-Helsingissä Juuso oli lopulta jopa PU3. Juuso se tuntuu lämpiävän sitä paremmin mitä pidemmälle kehät etenee: PU-kehässä Juuso rullasi sellaista menoa, että edellämenijät meinasi jäädä alle siitä huolimatta, että juoksutin Juusoa ihan kehän äärilaidoilla. Edellämenijäkin huuteli yhdessä vaiheessa, että älä tuu liian lähelle. X) Ei me sentään iholla oltu missään vaiheessa. Kehässä varsinaisen tuomarin kanssa oli myös tuomariharjoittelija, ja heidän keskusteluissaan kävi ilmi myös sellaisia asioita, joita ei arvosteludokumenttiin kirjattu. Juusolla oli kuulemma urosporukan paras otsapenger.

Juuson edesmenneen Juti-isän omistajat Saila ja Mika olivat myös Tuomarinkartanolla Piitu-mummelinsa (Teelimentten Encore) kanssa. Juuso ja Piitu pääsivät yhteiskuvaankin. =) Narttukehänkin pääsin osalliseksi, kun olin siellä Inka-rouvan (Teelikamentten Illusia) kanssa.

Piitu ja Juuso

Elokuussa oltiin Raisiossa Elonäyttelyssä. Juuson SA sai jatkoa myös ruotsalaisen Carin Åkerssonin toimesta. Juuso oli myös VSP-VET mutta harmittavasti taas kerran PU-kehässä eka sijoittumaton. SAsta olen kyllä tosi iloinen: sitä ei ihan hevillä anneta ja kun se vielä annetaan veteraanille...

PU-kehä - Juuso toinen oikealta

Näyttelyn jälkeen otettiin perhepotretti: samaisessa kehässä esiintyivät saman isän kolme jälkeläistä, jokainen vain eri pentueista eli eri äidistä. Vasemmalla "Pepe" Eisenfest Rantarosvo, keskellä "Tuisku" Vanilla's Honey Armanda sekä oikealla Juuso. Yhdessä todettiin sisarusten omistajien kanssa, että isäänsä ovat tainneet tulla.

Elokuun lopulla oli jälleen "pakko" päästä Tuomarinkartanolle. Siellä kaikkien rotujen näyttelyn rotutuomarina oli Marja Talvitie. Juuso on aikoinaan ollut Talvitiellä avomiehen esittämänä ja sen paras vanhojen aikojen tulos onkin ko. tuomarilta. Tuomaritädillä vaan on persoonallinen ote kehätouhuun vahvistunut viime vuosina: saattaapi todeta koirasta mutta myös esittäjästä hyvin suoraan ja kuuluvalla äänellä mitä sattuu, ja olipa alkanut harjailemaan koiria eräässä viime vuoden lapinkoirakehässä, kun olivat kuulemma väärin harjattuja. Rouvan huonon päivän ovat saaneet handleritkin kokea. Oli niin mielenkiintoista kommenttia osunut eteen, että pitihän sitä änkeä mukaan, kun kerran tilaisuus tuli. Tuomarin maineesta kertoi lappalaisten osallistujamääräkin - vaivaiset kuusi.

Helsingissä Talvitie oli lopulta hyvinkin leppoisalla tuulella, vaikka alkuun näyttikin happamalta. Juusollekin leperteli, kun ensin kysyi multa koiran ikää, että sinäpä olet päässyt jo miehen ikään. :) Mulla ei ole henk koht mitään muuta väliä kuin että koiria kohdellaan ja käsitellään hyvin. Mulle saa tuomari sanoa mitä lystää. Juuso oli lopulta ROP-veteraani, ja tottakai jäätiin isoon kehään. Sama tuomari myös siellä, ja Talvitie naureskelikin, kun tultiin esiarvostelukehässä luokse, että teidäthän mä jo tunnenkin, mutta juoskaa nyt kuitenkin kehä ympäri. :D Ei sijoitusta, mutta päästiinhän näkösälle.

Samaisessa paikassa oli ryhmänäyttely viikkoa myöhemmin ja sinnekin mentiin. Taisi jo Tuomarinkartano kyllästyttää ja näyttelyväli olla liian tiheä, sillä Juusoa ei esiintymiset kiinnostanut pätkääkään. Sillä oli myös semmoisia purnauskohtauksia kehässä. Tosin pappa ei tainnut miellyttää tuomaria muutenkaan - tuloksena EH.

Kauden päätösnäyttely oli meillä Hyvinkäällä syyskuun lopulla. Juusolla oli hyvää vauhtia kaljuuntumassa jo ilmohetkellä, mutta tyhmänä toivoin, että jotain olisi jäljellä vielä näyttelypäivänä. No olihan siinä jotain - irtoavia tuppoja... Yllättäen turkista ei tullut sanomista. Hyvin olin osannut peittää puutteen. :D Tuomarina oli Matti Palojärvi, syy miksi Juuson ilmosin ko. näyttelyyn. Viimeksi papan korva aiheutti episodin, joten piti päästä testaamaan tilanne uudelleen. Ja kyllä - taas nousi korva asemaan arvaamattomaan: SA jäi kuulemma saamatta korvan mitalla! Muuten tuomarisetä tykkäsi Juusosta edelleen. Kiva arvostelu saatiin.

Hyvinkäälle osui - todella pitkästä aikaa samaan kehään meidän kanssa - Juuson velipoika Tino. Viimeksi pojat ovat kehäilleet Tammelassa kesällä 2006 (Marja Talvitien kehässä). Palojärvi myhäili tyytyväisyyttään, kun sai veljekset kehään todeten yleisölle ääneen, että onpas täällä reippaita ja hyväkuntoisia veteraaneja. Veteraaniveljeksistä piti toki yhteiskuvakin ottaa, kiitos Reijalle! Oli mukava nähdä pitkästä aikaa Tiinaa ja Tinoa.

Viime viikonloppuna Juuso osallistui ensimmäisiin ja ehkä myös viimeisiin agilityepiksiinsä. Kisajärjestäjä SWAT oli laittanut ohjelmistoonsa veteraaneille oman luokkansa, johon vanhukset pääsisivät hömppäämään. Ikänsä puolesta Jerekin olisi siihen soveltunut, mutta ei tuo tuulitunneli vaan ole mikään veteraani mun mielestä... Juuso sitten meni muutaman tuuraajan agsatreenin kokemuksella oikein kisaamaan. Oli Juusolla siellä vauhdikkaitakin hetkiä, mutta putkilla, jollen ollut ihan vieressä osoittamassa putken suuta, niin pappa ryntäsi into piukeena putken ohi meikäläisen luo. Enhän mä ollut ees tutustumassa rataan - tarkoitus oli vain se, että Juuso pääsee höpertämään ihan uuteen tapahtumaformaattiin. Juuson ratasuoritus oli yli puoli minuuttia yliaikaa. Mutta vaikka Juuso ei agsasta mitään tajunnutkaan, tuntui se silti tykkäävän päivästään, tapaamistaan koirista ja erilaisesta miljööstä. Lopulta Juuso oli veteraaniluokan toinen ja sai kivat palkinnotkin.

Eilen oltiin Juuson kanssa EHYTillä perinteeksi muodostuneessa Vanhojen koirien päivässä. Tapahtumassa oli taas luentoja ikääntyvän koiran ravinnosta, liikkumisesta ja vanhuuden oireiden ennaltaehkäisystä. Lopuksi tehtiin venytysharjoituksia sekä temppurata.

Temppurata - Juuso lankulla tasapainottelua suorittamassa

Jerekin palasi agilitytreenien pariin taas elokuussa. Pidin lupaukseni ja pysyteltiin kesätauko poissa agsan parista. En ilmoittanut Jereä epiksiinkään. Tauko teki sille ilmeisen hyvää, sillä esimerkiksi kepit alkoi sujua heti ekoista treeneistä lähtien yllättävänkin näppärästi. Jerellä on keppeihin ihan erilainen intokin nyt. Jos kepeillä tulee epäonnistuminen, tehdään hetki temppuja (istumista, tassun antoa yms.) ennen uutta yritystä. Näin vien Jeren huomion pois virheestä, jottei se ehdi siitä lannistua. Kerroinkin keväällä, että yksi keppien treenaamisen haasteista oli monesti se, etten tahtonut epäonnistumisen jälkeen saada Jereä enää harjoittelemaan keppejä, kun se otti mokasta niin itseensä. Virheestä huolimatta Jere saa onnistumisen jossain muussa jutussa ja saan sen palkattua siitä ja epäonnistuminen unohtuu. Treenaamisen jatkaminen on täten huomattavasti helpompaa.

Kesätauon jälkeen ilmeni uusi ongelma, sillä Jerellä ei tahtonut rimat pysyä hypyissä paikoillaan. Ei niitä nyt tolkuttomasti alas tullut, mutta Jerellä on niin hyvä hyppytekniikka, joten niistä muutamistakin huolestuin heti. Meillä saattoi olla yhteistyö ja ajoitukset ruosteessa tauon jäljiltä, mutta toinen vaihtoehto oli huomattavasti huolestuttavampi: vaikkei sitä aina Jeren lapsellisen käyttäytymisen johdosta muistakaan, niin sehän on jo veteraani-ikäinen. Jossain vaiheessa se alkaa vääjäämättä näkymään sen fysiikassa. Aloin pelkäämään, että se hetki on nyt käsillä. Treenikauden edetessä rimat ovat pysyneet taas kannattimillaan, mutta tarkkailen yhä tilannetta. Treenaaminen tapahtuu tietenkin koiran ehdoilla, ja jos hypyt tosissaan alkavat tuottaa Jerelle ongelmia, pitää rimoja madaltaa. Silloinhan meillä ei ole asiaa epiksiinkään, ainakaan avoimeen luokkaan. Mutta toistaiseksi jatketaan entisillä kuvioilla, ja ensi kuussa olisi tarkoitus mennä kokeilemaan keppejä kisatilanteessa Kiskon Agilityn seuramestiksiin. Mulla on semmoinen kutina, että nyt ne voisi mennäkin, mutta sen näkee sitten.

Alla muutama Salokanteleen Taijan treenirata, joissa on aika vaikeitakin keppikulmia, mutta jotka Jere selvitti kunnialla. Pieni iloinen sai Taijalta kovasti kehuja, että miten hienosti se menee virheettä pitkiäkin pätkiä vaikeillakin radoilla. Hieno Jere! Joukossa on kuitenkin niinkin vaatimattomia kuvioita kuin esimerkiksi agilityn MM-kisojen tämän vuoden rata. :D

Karjaan taika

Karjaan taika ei särkynyt tänäkään vuonna, kun matkustimme Juuson kanssa viime viikon sunnuntaina Raaseporiin kaikkien rotujen näyttelyyn. Naureskeltiin Kirsin ("Alman" Lapinpeikon Pirttihirmu ja "Vilman" Dillin-Dallin omistaja) kanssa jo viime vuonna kehän jälkeen, että kun täällä niin hyvin kulkee, ni pitäähän sitä ensi vuonnakin. Ja Karjaan Sisu-areenalle tiemme siis kävi jälleen kerran. Juuson viime ja toissa vuoden karjaathan menivät huikeasti: ERI PU2 ja SERT kumpanakin vuonna sekä vuonna -14 lisäksi VSP-VET ja vuonna -15 MVA.

Tuomarina nyt Leni Finne, joka on vähän arvaamaton, joten mitään ei uskaltanut veikata ennakolta. Kirsillä, joka oli Karjaalla Alman kanssa, oli huonoja kokemuksia ko tuomarista tämän vuoden kevään Vilnan-näyttelystä.

Uroksissa SA olikin tiukassa: parin valion lisäksi sen sai nimen omaan Juuso. :D Yksilöarvostelussa Leni menetti sydämensä Juusolle. Hän sanoi olevansa heikkona hyväkuntoisiin ja reippaisiin veteraaneihin, ja jatkoi, että niissä on sellaista karismaa, jota nuoremmat koirat eivät ole vielä kerenneet itselleen kartuttamaan. PU-kehässä Juuso sijoittui vielä kolmanneksi ja oli lisäksi VSP-VET. Eli ihan mahtava reissu tänäkin vuonna. Myös Alman reissu oli onnistunut - PN2. Eli Karjaan taika kesti. Juuson arvostelu:

"Riittävät mittasuhteet, sopiva luusto, oikealinjainen pää, hieman epäsymmetriset korvat, hyvä kaula ja ylälinja, riittävä eturinta, oikeanmallinen rintakehä, riittävät kulmaukset, oikea askelpituus, hienossa kunnossa oleva 12,5v veteraani, onnittelut omistajalle vanhan koiran hyvästä kunnosta!"

 

Karjaata edeltävänä päivänä olin seuraamassa Liedossa agilityn MM-karsintoja. Oli kyllä huikeeta menoa! Ehkä itsekin sitten joskus 10-15 vuoden päästä toivottavasti... Olin kiinnostunut lähinnä maksiluokan suorituksista, mutta myös mini- ja medi-luokkia tuli vilkuiltua. Taija, meidän treenien vetäjä, oli oikeutettu osallistumaan tänne, ja läheltä liippasi, ettei olisi lippu arvokisoihin irronnut. Taija ja hänen tähtikoiransa Iisi oli ennen finaalirataa seiskana, mutta viimeinen startti ei mennyt ihan putkeen, ja loppusijoitus 15./127. Aika huikea suoritus joka tapauksessa kovassa seurassa. Me ollaan Jeren kanssa hyvässä huomassa Taijan kursseilla. Ilmoinkin meidät jo Taijan syksyn ratakurssille.

Yksi lapinkoirakin oli makseissa päässyt mukaan. Tuttuni Taru, joka on joskus asunut täällä Salon seudulla, mutta muuttanut sittemmin Ouluun, oli oman kasvattinsa kanssa radalla. En ollut Tarua nähnytkään muuton jälkeen. Väliajalla kävin jututtamassa Tarua ja - mistäs muusta juteltiin kuin agilitysta! Hupi-koiraakin kävin tietty rapsuttelemassa.

Mukavaa oli taas pitkästä aikaa käydä koiratapahtumassa ilman omaa koiraa ihan vaan turisteeraamassa. :)

Kevään ja alkukesän kuulumisia

Pitkä on ollut blogihiljaisuus, vaikka kaikennäköistä ollaankin puuhailtu. Aloitetaan papparaisesta: Juuson kanssa oltiin toukokuussa Mynämäellä näytelmöimässä ja tällä kertaa taas tutusti veteraaniluokassa. Tuloksena oli EH4, arvostelu oli taas hyvin pitkälle sitä samaa kuin mitä se on yleensäkin ollut. Tuomarimme Riitta Niemelä oli vain pikkuisen ankarampi noissa yleisarvosanoissa - monesti tuollaisella arvostelulla olisi ERIn saanut. Mukava oli kuitenkin tuomaritäti ja käsitteli koiria nätisti. Hän sanoi meille kehään tullessamme ja koiran iän kuullessaan, että on suuri ilo saada arvostella tämän ikäisiä ja näin hyväkuntoisia veteraaneja. Kilpailuluokan päätyttyä tuomari tuli kättelemään meidät handlerit ja toivotteli kaikille oikein montaa hyvää yhteistä vuotta vanhustemme kanssa. Mä vähän liikutuin, olipa taas ihanasti sanottu. =)

Mynämäki oli meidän kenraali, sillä kesäkuun toisena viikonloppuna matkattiin toistamiseen Riikaan. Viimevuotinen Riikan Voittaja jäi sen verran kaihertamaan, jotta uudemman kerran oli kokeiltava. Olin koettanut valita näyttelyn ajankohdan myös sen mukaan, että paikalle pääsisi mahdollisimman vähän kilpailijoita: edellisenä viikonloppuna oli Tallinnassa Viron Voittaja ja Riikasta seuraavana viikonloppuna oli Moskovassa Maailmanvoittaja. Riikan kanssa samaan aikaan oli Suomessa vetäviä näyttelyitä esim. Miljoonakoira Tuurissa sekä Tammela KR, johon mekin oltaisiin menty (Juuson synnyinsijoille), ellen olisi ilmonnut Juusoa jo maaliskuussa juuri Riikaan. Muitakin kansainvälisiä näyttelyitä oli paljon ympäri Eurooppaa.

Pari viikkoa ennen näyttelyä pätkähti näyttelymme kotisivuille omistajaluettelo, jonka tietysti suurella mielenkiinnolla kävin läpi - todetakseni, että Suomen tämän hetken menestynein lapinkoirakennel oli tulossa koirineen paikalle. Arvuuttelin pienen tovin koiria, ja näyttelypaikalla luettelon käteen saatuani totesin veikkaukseni oikeiksi. Mä olin kerennyt asennoitua siihen, että turistireissu tulee tästäkin Riikan-matkasta, että näyttelypaikalla ei enää harmittanut pätkääkään. Aattelin, että tehdään niin hyvä suoritus kun vaan pystytään, ni voidaan lähteä kotiin hyvillä mielin sikäli, että enempää ei ollut tehtävissä. Takaraivossa toki oli muisto viime reissusta, jossa Juuson ikä kääntyi sitä vastaan.

Meidän tuomarina toimi liettualainen Julia Aidietiene, mukava ja rauhallinen täti. Me oltiin valioissa ekana arvosteluvuorossa. Tuomari kysyi ikää, meikäläinen kertoi ja sen kuultuaan tuomari alkoi myhäillä ja hymistellä. Olin tyytyväinen siinä vaiheessa, että ikä ei tuntunut olevan tuomarille haitta. Superyllätys koettiin kilpailuluokassa, kun Juuso sen sitten voitti. Lisää yllätyksiä oli luvassa PU-kehässä, jossa Juuso sijoittui toiseksi saaden SERTin ja tuli Latvian muotovalioksi. Juuso nappasi myös CACIBin, joka on sille neljäs laatuaan, mutta kun ensimmäinen on viime marraskuulta, ei CIBiin oikeuttavat tulokset aikarajojen puitteissa toteudu, muut vaatimukset kylläkin. Kaiken huipuksi Juusosta tuli Latvian Voittaja 2016. PU1 oli junnu-uros Peikkovuoren Karhunmarja. Olihan reissu! Saipahan muistutuksen siitä, että koskaan ei pitäisi lyödä hanskoja tiskiin etukäteen. Tuomari tykkäsi Juusosta todella: arvostelussa kehui eri sanakääntein Juuson liikkeitä, ja turkista saneli, että aivan täydellinen karvanlaatu ikäisekseen.

Juuson palkintoposeeraus: SERT LV MVA CACIB LVV -16

PU-kehän ratkaisuvaiheet: vasemmalla Pv Karhunmarja, keskellä me ja oikealla Jarfa's Rakatau PU3 ©Anne Artama

Me oltiin tosiaan Juuson kanssa ihan kaksin liikenteessä tällä kertaa. Oikeen laatuaikareissu. =) Seija, jonka kanssa ollaan edelliset reissut tehty, ilmoitti, että Ruskan juoksut ja samoin karvanlähtö tod näk osuvat juuri touko-kesäkuulle. Toisaalta, vaikka tuttu seura olisi ollut mukava, oli kiva olla Juuson kanssa matkalla täysin kaksistaan. Oltiin tultu Riikaan jo perjantaina, ja koska meidän kehävuoro oli vasta sunnuntaina, oli meillä koko lauantai aikaa tehdä mitä vaan. Kävin itse kaupungilla shoppailemassa ja syömässä (Suomen ostoskeskukset kalpenee kyllä Riikan rinnalla - ne on valtavia!). Hintataso on halpa: parit kengätkin sain pariinkymppiin, siitäkin huolimatta että toiset oli mokkanilkkurit. Onhan siellä toki palkkatasokin alhaisempi. Ruokakin oli hyvää. Hotellin lähellä oli - toisin kuin Riikan-näyttelyssä viimeksi - hyvät ulkoilutusmaastot, joten oli kivaa ympäristöä seikkailla Juuson kanssa siellä.

Mun pieni hönö

Mun pieni tuulitunnelini Jere täytti kuun alussa kahdeksan vuotta. Mulla on nyt kaksi pappakoiraa talossa, huh huh! Jere järjesti itselleen pienen seikkailuretkenkin juhlapäivänään, sillä se karkasi. Mulla oli hihna vähän löysästi kiinni kädessä, ja Jere tempaisi rastaan perään. Kaamee huoli ja juokseminen pitkin kirkonkylää, jääkö Jere auton alle tai hihnastaan kiinni johonkin, mistä sitä ei löydä. Lopulta ystävällinen pariskunta oli paikantanut Jeren läheiseltä matonpesupaikalta. Se ei ollut antanut ottaa itseään kiinni, muttei ollut enää lähtenyt uusiin seikkailuin. Kun pääsin pelipaikalle, Jere jo tuli iloisena mun luo. Toivottavasti oli hyvä reissu! Vaikkei aikaa ollut kulunut loppujen loppuksi karkauksen ja löytymisen välillä paljoakaan, oli arvokas veteraanini käynyt lillumassa jossain törkyojassa - se oli yltä päältä ihmemömmöissä ja haisi sen mukaiselta.

Agsassa kepeissä meille tuli aikamoinen takapakki loppukeväästä. Harjoituksista toiseen kepit oli melkosta tahkoamista, välillä ne ei menneet ollenkaan. Lisäksi oltiin huhtikuussa Tsaulla ja toukokuussa Koirahallilla epiksissä avoimessa luokassa, ja kummallakin kerralla radat hyllytettiin ihan huolella juurikin kepeillä. Treeneissä Jere välillä meni keppejä tosi hyvin, mutta useimmiten se teki jonkun virheen, ja kun sitä alettiin korjaamaan, ja varsinkin jos homma ei siltikään lähtenyt sujumaan, Jere lannistui ja turhautui, ja sitten sitä oli vaikea saada motivoitua treenaamaan keppejä enempää.

Jeren kepit edistyi keväällä ihan älyttömän isoin harppauksin, ja varmaan sen jälkeen aloin odottamaan Jereltä vähän liikoja ja liian äkkiä. Asetin sille liian suuret paineet. Sekin on voinut aiheuttaa lannistumisen. Toisaalta Jeren ikä (nyt veteraani) aiheuttaa sen, että nyt pitäs äkkiä saada tuloksia aikaan ennen eläköitymistä. Maksien hyppykorkeudet on sitä luokkaa, ettei Jere niitä pysty enää kovin montaa vuotta tekemään. Taija, meidän torstai-kurssien vetäjä lohdutti, että kepit ja varsinkin tietyt kulmat on tosi vaikeita hänen toiselle 3-luokan koiralle, ja usein he on hyllyttäneet just siinä. Että kokeneetkin tekee virheitä - puhumattakaan niistä, jotka on oppineet kepit vasta muutama kuukausi takaperin.

Fiilikseen voi olla syy myös väsymys. Tässä ollaan juostu treeneistä, kisoista, näyttelyistä ja tapahtumasta toiseen pitkin kevättä. Itekin alan väsymään. Koiratkin saattaa olla vähän nuutuneita. Aattelin, etten ostaisi treenioikeutta Koirahallille omatoimiseen harjoitteluun täksi kesäksi lainkaan. Kun treeneissä alkaa kesäloma ja tauko, niin koirat voisi pitää lomaa kokonaan kaikesta treenaamisesta. Näin ehkä teenkin. Katsotaan sitten syksyllä taas uudestaan.

Kohti virallisia

Taas on asiat liikahtaneet pikkuisen edemmäs ja itseasiassa askel oli nyt varsin ratkaiseva: me hankittiin lisenssi sekä kilpailukirja, joita ilman ei siis virallisiin agilitykisoihin voi osallistua. Rekisteröidyin myös Suomen Agilityliiton kisakalenteriin ja liitin Jeren sinne. Kaikki on nyt periaatteessa valmista. Kisakalenterista ruksin jo pari muikkaria itselleni, mutta kepeistähän se nyt on kiinni.

Jere osaa kyllä ne kepit, mutta koska este on sen verran uusi ja ihmeellinen vielä, tulee siinä tietty herkästi virheitä. Oman haasteensa uuden oppimiselle tuo myös Jeren lyhytpinnaisuus: sillä menee helposti hermo ja samalla fiilis, jos asiat eivät heti mene niinkuin pitäisi. Keppitreenit täytyykin Jeren kanssa aloittaa aina saman kaavan mukaan: ensin parin ohjurin kanssa (sekä keppien alussa että lopussa - mutta varsinkin alussa). Ekaksi tehdään muutama kerta pelkkiä keppejä ees ja taas, jotta Jere saa esteelle tuntuman, mutta ihan erityisesti siksi, että saadaan alle puhdas suoritus, josta Jeren voi palkata. Ei tule känkkäränkkää. :D

Sitten otetaan mukaan suoritus kepeille eri esteiden kautta sekä eri tulokulmista. Vasta sen jälkeen kepit ovat osana rataa, ja jos ne edelleenkin menee virheittä, otetaan ohjurit pois, ja jos vielä vaan tulee puhtaita suorituksia, voi sanoa että keppitreenit ovat olleet oikein onnistuneet. Jeren suurin ongelma taitaa tällä hetkellä olla kepeilletulo: se ei ihan vielä hallitse vauhtiaan ja tiedä, millä nopeudella keppien alkuun kannattaisi tulla, ettei este menisi pelkäksi läpijuoksuksi. Ei muuta kuin treeniä treeniä, sillähän se rutiini tulee. =)

Alla Katjan vakioryhmien vko13 rata. Keppien kanssa oli tällä kertaa pikkaisen off-päivä, haahuiluksi tuppasi mennä. Tää on tätä näin alkuvaiheessa: välillä haahuillaan mutta välillä taas on niin tiukka meno, hyvä rytmi ja mahtava fiilis. On/off hälvenee (toivottavasti!) ajan kanssa, kun keppeihin tulee rutiini.

Mutta Jeren irtoaminen! :O Sain taas vaihteeksi kunnolla näpeilleni, kun mähän tuppaan olemaan sellainen varmistelija ja esteiden läheisyyteen liimautuja. Ei pitäisi eikä ois aina tarviskaan. Tehtiin vähän fiksattuakin pätkää, johon otettiin keinu mukaan. Keinu on nykyään ihq - liiankin ihq, sinne paukataan tuhatta ja sataa, ja jos ollaan jo keretty päähän mutta keinu on edelleen ilmassa, ni sieltä voidaan hyvin liidellä alas. :P Ihana, että Jerellä ei oo enää kammoa keinulle, mut eihän tääkään oo toivottavaa... :D

No siis, lähetin Jeren A-esteeltä 13-hypylle jääden sinne A:n jälkeiseen tilaan. Samoilta sijoilta lähetin Jeren 14-putkeen, ja hyvin poimi. Jere otti hienosti myös 15-hypyn, vaikka olin itse edennyt jo keinulle. On se hieno! Tuon irtoamispotentiaalin kun muistais ja huomiois useamminkin.

Olen ottanut Salokanteleen Taijalta treenikertoja Liedon TSAU-keskukselta. Siellä on alustana keinonurmi - eli siis ihan eri kuin Koirahallilla (kumirouhematto). Jeren liiallisen tottumisen  kumirouheeseen sain tuta kinkunsulatusepiksissä viime Tapanina, kun mun oli pakko keskeyttää meidän eka rata Jeren jatkuvan nuuhkuttelun takia. Mua oltiin kyllä varoitettu tästä, että jos keinonurmi alustana on vieras, ni näin saattaa käydä - ja niinhän todella kävi! Tsaulla järjestetään myös paljon virallisia kisoja, joten nuuhkuttelun olisi hyvä jäädä aikas nopeesti.

Nuuhkuttelu tosiaan on vähentynyt selkeesti. Vasta pari kertaa ollaan oltu ja tuloksen huomaa. Ollaan kyllä yritettykin käyttää aikaa tehokkaasti hyväksi: kun ei olla radalla treenaamassa, niin hengaillaan muilla tyhjillä kentillä, totutellaan keinonurmeen ja koetetaan välillä rauhoittuakin.

Tsaulla on myös toinen erikoisuus Koirahalliin verrattuna: kun Koirahallin kepit on puuta, on ne Tsaulla alumiinia. Koirahallin treeniryhmäläisistä moni on kokenut kompastuksen just tässä, vaikka kepit ois meidän kotihallissa treenattu kuinka varmoiksi. Tsaulla homma ei vaan ole toiminut. Alumiinihan voi tuntua koirasta inhalta, onhan se kylmää materiaalia, ja lisäksi alumiinikepit pitää kaameeta pauketta kun niitä suorittaa. Olin jo valmistautunut ongelmiin, mutta mitäpä Jere muuta kuin suorittaa alumiinikepit kuin ois niitä aiemminkin tehnyt. Nyt oon kyllä ylpeä!

Taijan treenit on tosiaan auttaneet moneen asiaan: Jeren paikallaanolosta lähdössä on tullut varmempi, eikä se enää haahuile kentällä omia aikojaan hajujen perässä ollenkaan niin paljon. Me käydäänkin nyt tää kevät sekä Taijan torstaitreeneissä Salossa että Tsaun lauantaiharkoissa.

Jännä kevät tiedossa, kun tietää, että jossain vaiheessa ne ois ne viralliset otettava. Tiiänhän mä, että turha Jereä on siellä mölleissä hautoa, kun potentiaalia on enempäänkin. Itse en oo valmis, mut tämän valmiimmaksi en ehkä tulekaan.

TSAUlla rauhoittumista vol1

TSAUlla rauhoittumista vol2

Kotia kohti: maailmassa on monta ihmeellistä asiaa...